Sonyn kevään suurin yksinoikeuspeli Days Gone ilmestyi eilen, ja olen mielenkiinnolla seurannut sen vastaanottoa verkossa. Oma arvosteluni pelistä löytyy Pelaajan seuraavasta numerosta, joten en aio sukeltaa sen sisältöön syvemmin tässä blogissa. Voin kuitenkin kertoa, että rajattoman ylistävää arvosanaa teos ei minulta saanut.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että minulla olisi ollut pelistä pelkästään huonoa sanottavaa. Sillä oli hetkensä ja hyvät puolensa. Panin erityisesti merkille muuan seikan, joka mahtui varsinaisessa arvostelussa mukaan vain sivulauseessa, mutta jonka koin niin virkistäväksi, että haluan omistaa sille kokonaisen blogin. Days Gone on nimittäin tyttömäisin peli, mitä olen pelannut pitkään aikaan.
En ollenkaan häpeä myöntää, että ensimmäisenä omaan silmääni pisti se fakta, että pelin päähenkilö Deacon St. John on suorastaan suunniteltu silmänruoaksi. Miehen vaatteet vähenevät tasaisesti tarinan edetessä kunnes tämän päällä on pelkästään paidanriekaleita, ja silloin tällöin kuteista luovutaan kokonaan. Deaconia esineellistetään kuin Lara Croftia ikään: muuan intiimissä kohtauksessa mies on puolialasti, mutta vastapuoli täysissä vaatteissa, ja muutamia tunteja myöhemmin sankari joutuu hiestä kimaltelevana kidutuspaaluun jälleen ilman rihman kiertämää. Ei valituksen aihetta omasta leiristäni.
Stereotyyppisen feminiiniseen makuun vetoava hahmosuunnittelu menee kuitenkin pintaa syvemmälle. Days Gonen juonenkäänteistä ja sen teemojen monikerroksisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta siitä käsikirjoittajat ovat ehdottomasti halunneet pitää huolta, että Deaconin itsensä syvimmät tunnot välittyvät pelaajalle. Siispä prätkäjätkä pitää päiväkirjaa. Storylines-valikosta voi selailla Deaconin jatkuvaa kommentääriä pelin tapahtumista, ja vaikka mies ei välianimaatioissakaan ole mikään armoton kovanaama, tämän pohdinta tahtoo välillä suorastaan yllättää empaattisuudellaan ja sympaattisuudellaan.
Pohdittavaa riittää, sillä henkilödraama on kaiken keskiössä Days Gonessa. Vaikka juonen punaisena lankana toimii vaimonsa menettäneen Deaconin kostoretki, peli käsittelee monenlaisia aiheita miesten välisestä sielunveljeydestä leskeyden velvoitteisiin. Sitä voisi kuvitella, että zombimaailmanlopun jälkeisessä yhteiskunnassa elävällä olisi suurempiakin huolia kuin se, onko puolison kuoleman jälkeen hyväksyttävää ihastua uuteen naiseen. Näitä ja monia muita ihmissuhdekuvioita kuitenkin puidaan yhtä syvällä hartaudella kuin vaikkapa armomurhien kaltaisia moraalisia kysymyksiä.
Parhaimmillaan, tai pelaajasta riippuen jopa pahimmillaan, pelin saippuaooppera menee jopa harlekiinimaisiin mittoihin. Räiskintärämistelyn lomaan saadaan mahdutettua kolmiodraamaa, mustasukkaisuuspuuskia ja romanttisia kohtaamisia loimuavan takkatulen ääressä. Toisinaan on helppo suorastaan unohtaa pelaavansa peliä, jonka pääasialliset mekaniikat keskittyvät zombien päiden räjäyttelyyn.
Blogin otsikko on toki tavalliseen tapaansa hieman kärjistetty, ja tiedän hyvin, että myös miehet voivat nauttia tämän kaltaisista asioista, eikä tunnelässytys toisaalta ole kaikkien naisten heiniä. Kunnon melodraamaa ja suuria tunteita arvostavana pelaajana olen itse kuitenkin otettu ja iloinen siitä, ettei Days Gonen kohdalla ole pelätty haastaa ennakko-odotuksia ja tavoitella pehmeämpää yleisöä, joka ei oletusarvoisesti räiskintäpeleihin niin hanakasti tartu. Lisää tätä!
Johanna Puustinen