Kaukosäätimellä ohjailtavat interaktiiviset elokuvat ovat monille tuttuja lähinnä 2000-luvun alkupuolen dvd-ekstroista, mutta niiden uusi tuleminen näyttäisi olevan aivan käsillä. Rajapinta pelien ja elokuvien välillä on ollut hälvenemään päin viimeistään siitä asti, kun Telltale Gamesin The Walking Dead sysäsi liikkeeseen suoranaisen tarinavetoisten kävelysimulaattoreiden tsunamin. Saman studion Minecraft-luomus saatiin kevyesti vuorovaikutteisena tv-versiona Netflixiin alkutalvesta, ja joululomalla palveluun saapui ensimmäinen näytelty interaktiivinen elokuvakokemus, Black Mirror -universumiin kuuluva Bandersnatch.
80-luvun nostalgialla mehustelevan ja pelialalle sijoittuvan Bandersnatchin pitäisi olla kelle tahansa peliharrastajalle silkkaa mannaa, mutta itse en suonut sille kovinkaan lämpimiä ajatuksia edes lopputekstien pyöriessä. Pitkälti raiteilla kulkeva ja tuskastuttavan virtaviivaistettu kokemus kalpenee pelimaailman vastakappaleidensa rinnalla, eikä interaktiivisuus tuntunut juuri tuovan mitään positiivista Black Mirrorin varsin toimivaan kaavaan.
Tarinan suoraviivaisuutta voi toki sovitella huomauttamalla, että Bandersnatch itsessään käsittelee valinnanvapauden illuusiota. Katsojan tekemisistä huolimatta yleensä huonosti päättyvä tarina on kieltämättä puhdasta Black Mirroria, mutta teoksen kyllä/ei-tason valinnat ja pitkälti samaan pisteeseen päättyvät polut eivät sellaisenaan keräisi kovin ylistäviä arvosteluja pelialan julkaisuissa, oli niiden funktio tarinallinen tai ei.
Bandersnatch ei toisaalta ole peli, ja tämä täytyy tunnustaa siitä puhuessa. Yhdessä illassa katsottavalta elokuvamaiselta kokemukselta ei voi vaatia samanlaista monimutkaisuutta kuin vaikkapa kymmenen tunnin Detroitilta. Oikeilla kuvauspaikoilla oikeiden ihmisten kanssa kuvattava produktio on myös aivan toisenlainen projekti kuin bittiavaruudesta ruuduille taiottava peli. Noin puolentoista tunnin mittaiseksi tarkoitettu Bandersnatch sisältää yli viisi tuntia videonpätkiä, joista kokemus kasataan. Jos Detroitin kymmeniä tapahtumapaikkoja ja hahmoja käsittävää, 2 000 sivun mittaista käsikirjoitusta lähdettäisiin kuvaamaan filmille, paisuisi budjetti tähtitieteelliseksi.
Elokuvat ovat lisäksi oletusarvoisesti pelejä passiivisempia kokemuksia myös interaktiivisina. Tarinavetoisissa videopeleissä maailmaa rakennetaan pitkälti pelaajan omien tutkimusretkien kautta, ja pienetkin löydökset tai keskustelunhaarat saattavat vaikuttaa tuleviin tapahtumiin. Samanlaisia sävyjä ei yksinkertaisesti saa ahdettua elokuviin, joiden ohjailun täytyy voida tapahtua yhdellä kädellä toisen kauhoessa popcornia kitaan. Raiteilla kulun tuntu syntyy väkisinkin, kun elokuvan tapahtumiin pääsee vaikuttamaan vain ennalta määrätyissä risteyksissä parin sanan ympäripyöreiden vaihtoehtojen pohjalta.
Bandersnatch on lajityyppinsä edelläkävijänä toki vielä hyvinkin kokeellinen raakile, ja sitä parempia kokemuksia on varmasti luvassa jo lähitulevaisuudessa. En kuitenkaan usko, että interaktiivisista elokuvista kasvaa koskaan peleihin verrattavia kokemuksia, jotka pystyisivät kilpailemaan samoilla markkinoilla. Kenties tarvetta ei edes ole – ainakaan niin kauan, kuin niiden tekijät ja niistä kirjoittava media pitävät mielessä, että elokuva on erilaista yleisöä palveleva viihteen muoto, jolla on omat vahvuutensa ja rajoitteensa.
Mutta nyt kun aiheesta kuitenkin puhutaan, voisivatko seikkailukirjat tulla jo takaisin muotiin?
Johanna Puustinen