Brittiläinen pelisivusto Eurogamer julkaisi menneellä viikolla mahdottoman mielenkiintoisen artikkelin siitä, kuinka roskalehtien skandaalinkäryiset, milloin mitäkin trendipeliä mustamaalaavat shokkijutut syntyvät. Myönnettäköön, etten ole itsekään lyhyellä bloggausurallani varsinaisesti karttanut huomionhakuisia klikkiotsikoita, mutta tämä kulissientakainen kertomus painii aivan omassa sarjassaan.
Artikkelissa Eurogamerin silmätikuksi päätyy muuan kauhunlietsontaotsikoita liukuhihnalta tehtaileva ”journalisti”, joka on suoraan myöntänyt faktojen olevan toisarvoisia järisyttävän sosiaalipornon rinnalla. Miehen käsialaa on muun muassa uunituore juttu, jossa Fortniten väitetään leiponeen brittiteinistä vanhemmiltaan varastelevan huumeaddiktin, joka lopulta yritti päättää päivänsä päästäkseen irti pelikoukusta. Kiven alla moiset ihmiskohtalot tuntuvat kuitenkin olevan, koska vastineeksi tarinasta toimittaja joutui tarjoamaan 300 punnan korvausta ja julkisuutta haastattelun antaneelle terapeutille.
Moinen irvikuvajournalismi on niin raivostuttavaa ja vastuutonta, etten löydä sopivia sanoja kuvaamaan tuntojani. Päällimmäisenä kytee toki raivo naurettavista noitavainoista, joiden uhriksi on joutunut järjestään jokainen pelialan supertähti Space Invadersista alkaen. Grand Theft Auto -skandaalit voin vielä jotenkuten ymmärtää, mutta yhä useammin on alkanut tuntua siltä, että ongelmia keksimällä keksitään pelin sisällöstä riippumatta. Mukava, liikunnallinen Pokémon-peli? Ei suinkaan, vaan hengenvaarallinen kidnappausriski! Jos pelissä ei ammuskella eikä harrasteta virtuaaliseksiä, addiktiokortti toimii poikkeuksetta viimeisenä oljenkortena.
Valitettavasti skandaalinhakuisuus ei edes ole puhtaasti pelialan kirous, vaan samanlaisia kauhutarinoita kynäillään pitkälti mistä tahansa suositusta ilmiöstä. Muistatteko vielä mediakauhun ja veriset kuvat fidget spinneristä, joka räjähti ruotsalaisen Alexanderin käteen? Harvassa otsikossa muistettiin mainita, että Alexander oli 25-vuotias mies, joka antoi hyrrälleen vauhtia paineilmakompressorin avulla.
Yllä mainitun Fortnite-jutun kaltaisista tapauksista erityisen vastuuttomia tekee kuitenkin se, kuinka pahasti ne vääristävät yleiskäsitystä peliriippuvuudesta, joka on aito tosielämän ongelma – toisin kuin vaikka spontaanisti räjähtelevät spinnerit. Säikyimmät vanhemmat kallistuvat totaalikiellon puoleen siinä pelossa, että pelit tekevät heidänkin lapsistaan itsetuhoisia huumehörhöjä, minkä seurauksena aidosti sopimattomia pelejä tahkotaan kavereiden konsoleilla vailla aikuisen valvontaa. Toisilta taas todellisen addiktion salakavalat merkit jäävät kokonaan huomaamatta, koska lehtien liioitellut rajatapaukset peilaavat oikeaa elämää harvinaisen huonosti.
Peliriippuvuus on aihe, jonka tiimoilta tehdään tänä päivänä jatkuvasti varteenotettavaa ja palstatilan arvoista tutkimusta, josta pelaajat ja heidän huoltajansa eivät koskaan kuule. Vastuulliseen pelikasvatukseen on suomeksikin valtavan hyviä resursseja, jotka eivät päädy niitä tarvitseviin käsiin. Sen sijaan huomion haalii roskajournalismi, jonka ainoa tavoite on tehdä totuuden kustannuksella mahdollisimman paljon rahaa. Keksisinköhän aiheesta tarpeeksi pöyristyttävän klikkiotsikon, että saisin edes tämän sivuston lukijat heräämään sen hirvittävyyteen?
Johanna Puustinen
P.S. Jos oma tai läheisesi ylenpalttinen pelaaminen huolestuttaa, Seiskan tai Seuran sijaan yhteyttä kannattaa ottaa esimerkiksi Peluuriin tai Tilttiin.