Huorittelijat ja homottelijat, pitäkää varanne! Lempisolvauksenne saattaa nimittäin minä hetkenä hyvänsä koitua kohtaloksenne verkkopelichatissa. Ubisoft aloitti menneellä viikolla kovasuisia pelaajia kitkevät Rainbow Six Siege -bannikestit, ja maailmasta tuli taas promillen mukavampi paikka elää, kun törkyä ei voi enää viljellä pelissä miten sattuu.
Pelaajalehti.comin tämänviikkoinen lukijakysely koskee juuri Ubisoftin nollatoleranssipolitiikkaa, ja keskustelu on ollut sanalla sanoen hämmentävää. Mihin edes tarvitaan kysely, jossa on enemmän kuin yksi vaihtoehto: ”Hemmetin hienoa”?
Perusteluja banneista suuttumiseen voi luonnollisesti poimia yllin kyllin Siege-uutisen ja viikkokyselyn kommenttiosioista. Sananvapaus, poliittinen korrektius, elämäntapaloukkaantujat… En aio tällä kertaa haksahtaa samaan vanhaan ansaan ja ryhtyä haraamaan vastaan, vaikka en aivan näekään, miksi on jollain tapaa perustellumpaa loukkaantua solvauskiellosta kuin siitä, että itse joutuu kuuntelemaan silmitöntä sadattelua.
Tahtoisin kuitenkin pohtia sitä, miksi tilanne on ehtinyt äityä näin pahaksi. Milloin videopeleistä, perusolemukseltaan positiivisista ja sosiaalisista kokemuksista, on tullut leikkikenttä, jonka hiekkalaatikoilla sivistyneen yhteiskunnan käyttäytymissäännöt eivät päde aikuisiin ihmisiin?
Jos kanssapelaajiesi haukkuminen on sinun mielestäsi perustavanlaatuinen ihmisoikeus ja olet kenties vielä ylpeä siitä, kuvittele päässäsi tämä hypoteettinen tilanne. Olet paikallisessa juottolassa parhaiden kavereidesi kanssa, ja tuntematon henkilö haastaa sinut biljardimatsiin. Vastapuoli osoittautuukin kovaksi luuksi, ja tappion mahdollisuus alkaa ahdistaa sinua. Koetko tilanteen sopivaksi huorittelulle? Käyttäisitkö n-korttia, jos vastustaja olisi tummaihoinen? Et tietenkään, koska lentäisit baarista hyvin pian pihalle ja kaverisi tuskin enää lähtisivät kanssasi baanalle.
Miksi moinen sitten on niin kovin hyväksyttyä internetissä? Kasvottomuus on vahva voima, kuten myös varmuus siitä, ettei verkkovastustajalta voi saada mustaa silmää. Samasta syystä näilläkin verkkosivuilla nähdään harva se päivä kommentteja, joita lukijamme eivät ikipäivänä kehtaisi jättää omalla naamavärkillään varustettuna. Mutta eikö hälytyskellojen pitäisi soida, jos omia sanojaan ei kehtaisi lukea ääneen?
Huonosti pelaavaa, 11-vuotiasta Kalle-Petteriä homoksi haukkuessa on pidettävä mielessä, että kasvottomuus suojelee vain huutelijaa. Ehkä Kalle itse ei ole moksiskaan moisesta ja itse pidät sitä vitsailuna, mutta mitä jos samaan tiimiin on sattunut seksuaalisuutensa kanssa oikeasti painiva tapaus? Ei ole ollenkaan mahdoton ajatus, että joku saattaa oikeasti turhautua kuunnellessaan samoja herjoja päivästä toiseen, enkä täten vain pysty näkemään niiden kitkemistä millään tapaa negatiivisena asiana.
Kenties verkkohuutelijoilla on kuitenkin niin polttava tarve purkaa kurkunpäänsä perukoille päivän aikana kerääntynyt pyhä viha, että haukkuminen ei tähän suinkaan lopu. Haistatteluntunnistusalgoritmitkaan eivät ainakaan vielä pysy ihmiskunnan luovuuden perässä, mutta suunta on omasta mielestäni siltikin oikea. Itsekin voisin tältä istumalta keksiä tyhmälle huoralle ja ryhävalaalle monta kymmentä riemunkirjavaa vaihtoehtoa, jotka viestivät turhautumista yhtä tehokkaasti mutta satuttavat vähemmän. Jos kaipaatte vinkkejä, oma lempparini on ”pyllyhousu”!
Johanna Puustinen