Tuoreimpana Teräsmiehenä tunnettu Henry Cavill on valittu Geralt Rivialaisen kasvoksi Netflixin The Witcher -sarjaan, eikä internet ole ajatuksesta kovin innoissaan. Noiturin kolkot kasvonpiirteet ovat iskostuneet pelaajakansan mieliin juuri tietynlaisina, eikä Cavillin kiiltokuvapojan hymyllä myönnettävästi ole ensisilmäykseltä turhan paljon yhteistä videopeliversion kanssa.
Väittäisin kuitenkin, että pärstäkerrointa suurempi ongelma monille Cavillin osallisuutta protestoiville on tämän itsestään antama yleiskuva. Julkimoista on helppo muodostaa heidän rooliensa perusteella varsin mustavalkoinen mielikuva, eikä Teräsmiehen puhtoinen olemus oikein tahdo käydä yksiin Geraltin persoonallisuuden kanssa.
Tämä ilmiö on syy sille, miksi itse inhoan Hollywood-näyttelijöiden roolisuorituksia videopeleissä. Minun on ylivoimaisen vaikeaa syventyä peliin, jos ruudulla keimailee jostain muualta tuttu julkimo. Toki näyttelijät esittävät useita erilaisia rooleja onnistuneesti myös valkokankaalla, mutta pelin ollessa kyseessä en jostain syystä osaa asennoitua asiaan samalla tavalla. Ehdottomasti kaikkein pahinta on joutua itse jonkun telkkarista tutun näyttelijätähtösen puikkoihin!
Suurilta osin nihkeilyyni vaikuttaa varmasti nykyteknologian puutteellisuus. Liikkeenmallinnuksessa on otettu suuria harppauksia aivan lähivuosina, mutta julkisuuden henkilöiden virtuaaliversiot nostattavat niskavillat pystyyn outoudellaan yhä hieman turhan helposti, vaikka yhdennäköisyys on tätä nykyä jo huomattava.
Tämän vuoksi arvostan omaperäistä hahmosuunnittelua myös visuaalisten meriittien pohjalta. Eläytyminen on toki helpompaa, jos hahmo on uusi tuttavuus vailla ennakkoluulojen tuomaa taakkaa. Totuus on myös se, että usein tyhjästä luodut ilmestykset yksinkertaisesti miellyttävät omaa silmääni enemmän, koska niille on helpompi antaa anteeksi tietokoneanimaation outoudet. Itselleni Aloy, Nathan Drake ja vaikkapa yllä mainittu Geralt ovat kevyessä piirrosmaisuudessaan myös mieleenpainuvampia ja karismaattisempia kasvoja kuin vaikkapa Hayden Panettiere tai Shawn Ashmore, mutta makuasioistahan tässä toki kiistellään.
Epäilemättä on olemassa ihmisiä, jotka pelaavat tiettyjä pelejä vain siksi, että niiden lopputeksteissä komeilee jonkun tietyn julkimon nimi. Uskoisin heidän kuitenkin olevan harvassa, sillä 30 tunnin ja 70 euron tuote on kaikin puolin vakavampi investointi kuin iTunesista yhden illan viihteeksi vuokrattu, potentiaalisesti köpöinen komediaelokuva. En tiedä, tuovatko Hollywoodista tutut kasvot pelimaailmaan lisäarvoa muunlaisille ihmisille, mutta itse en ainakaan lukeudu siihen onnekkaaseen joukkioon.
Johanna Puustinen