Milloin viimeksi kiinnostuit jostain aivan uudesta?
Ryhdyin miettimään kysymystä menneellä viikolla, kun katselin kutkuttavan synkeän Frostpunk-kaupunginrakentelupelin traileria kolmatta kertaa innosta puhkuen. Peli edustaa lajityyppinsä sisällä harvinaista lahkoa, jossa päämääränä ei ole viimeistä piirtoa myöten suunnitellun lintukodon pykääminen vaan raakojen vastoinkäymisten voittaminen – keinolla millä hyvänsä. Frostpunkin hornankattila käy lapsityövoimalla, ei uusiutuvalla luonnonenergialla.
Vaikka olin olevinani aivan pähkinöinä näennäisen uudesta ja erilaisesta konseptista, huomasin silti toivovani peliltä tiettyjä ominaisuuksia, jotka ovat minulle genren ystävänä tuttuja, kuten teknologiapuita ja luonnonkatastrofeja. En tietenkään tahdo kaikkien kaupunginrakentelupelien varsinaisesti näyttävän identtisiltä, mutta lajin edustajien täytyy mielestäni täyttää tietyt kriteerit tarjotakseen mieleenpainuvia pelikokemuksia. Vaikka en arvioisi teosta lehteen, vertaan sitä mielessäni jatkuvasti vastaaviin pelaamiini peleihin.
En ole yksin tapani kanssa. Väittäisin jopa, että suurin osa valtavirtavideopeleistä pyrkii tätä nykyä pikemminkin parantelemaan yhtä tai toista olemassa olevaa kaavaa sen sijaan, että loisi jotain aivan uudenlaista. Indieuutuuksienkin kohdalla yritetään usein löytää vertailukohtia massahitteihin. Montako kertaa olet nähnyt otsikon, jossa pienestä indiehitistä yritetään povata uutta Pokémonia tai Final Fantasya?
En itse pidä tätä mitenkään outona. Hyväksi havaitun kuvion toistaminen kannattaa, ja parantamisen varaa jää aina. Kehujen saamiseen riittää usein se, että toteuttaa mainion idean paremmin kuin esikuva. Nostettakoon pöydälle esimerkkinä vaikkapa juuri ilmestynyt arvosteluhitti A Way Out. Peli ei perusmekaniikoiltaan eroa mitenkään Telltalen jo vuosia liukuhihnatehtailemista tarinapeleistä, mutta kaksinpelattavuus muuttaa kokemusta juuri sen verran, että vanhalle tutulle konseptille voi jälleen jaella yhdeksikköjä pelilehtien sivuilla.
Outoa on se, miten rennosti itse suhtaudun moiseen ideakatoon. Uusia ja täysin ennenkokemattomia asioita tulee vastaan niin harvoin, etten osaa enää vaatia niitä. Oikeastaan on suorastaan mukavaa voida tarttua kerta toisensa jälkeen peleihin, joista voi aikaisempien kokemusten perusteella povata todellista nautintoa. Aika ja raha ovat kovin rajallisia resursseja, eikä niiden kanssa tee mieli uhkapelata.
Tiedostan toki olevani osa ongelmaa, jonka vuoksi pelialan tilanne on mikä on. Innovaatioille ei ole tarvetta, kun kaltaisiani unissakävelijöitä riittää pelaajien riveissä pilvin pimein. Seuraava askel tällä tiellä lienee se, että avaudun blogissani siitä, miten kaikki oli paremmin, kun pelit olivat vielä kaksiulotteisia. Mutta minkäs sille voi, kun tuttu ja turvallinen vetää puoleensa.
Johanna Puustinen