Seuraavat pääsarjan Pokémon-pelit ovat paljastuneet, mutta maapallo on edelleen radallaan ja linnut laulavat. Ensitrailerilla ei nähty maata järisyttäviä uudistuksia, ja aloitus-pokémonitkin ovat juuri sellaisia kuin niiden odotettiin olevan. Osaa faneista tämä miellyttää suuresti, mutta uusia tuulia toivoneet joutuivat tällä kertaa pettymään.
Keskustelu näyttäisi aiheuttavan verkossa jonkin verran skismaa fanikunnan kahden leirin välille. Sarjan vannoutuneimmat seuraajat ovat jopa kyseenalaistaneet sen, ovatko uudistuksia halajavat faneja ollenkaan, koska eivät kykene rakastamaan Pokémonia sellaisena kuin se on vuosikymmeniä ollut. Tuntuu oudolta, että positiivisen muutoksen puolesta puhuminen olisi jonkinlainen este faniudelle, mutta itse en toisaalta Pokémon-fani ole ollenkaan.
Tunnistan väittelyn piirteet kuitenkin monista muista itselleni tutummista piireistä. Oli kyseessä sitten Pokémonin tapaan mikä tahansa viihdetuotos, bändi tai vaikkapa urheiluharrastus, on siihen paneutuvilla ikävä tapa tehdä jaotteluja eri asenteiden, tapojen ja uskomusten perusteella. Me–te-ajatteluun kuuluu olennaisesti ryhmien välinen vertailu ja kenties kilpailukin, ja tätä tarvetta tyydyttääkseen ihmiset rakentavat päässään melko mustavalkoisia vastakkainasetteluja, joilla on usein heikko todellisuuspohja. Eipä siis ole ihmekään, että Pokémon-piireissä kinastellaan.
Peliharrastuksen parissa moinen ryhmäytyminen ilmenee monella muullakin tavalla, sillä sarjauskollisuus on vain pieni osa pelaajan identiteettiä. Keskustelupalstoilla on mahdotonta olla törmäämättä fanaattisiin pelaajiin, joille pc tai PlayStation on ainoa oikea pelikone. Oman ryhmän ulkopuolelle sysätään usein myös väärän lajityypin peleistä pitävät tai pelejä väärin harrastavat ihmiset, kuten vaikkapa visual novel -harrastajat tai mobiilipelaajat. Verkkopeleissä ”te”-leiman saamiseksi riittää usein väärä sukupuoli tai kansallisuus.
Erottelu ja vertailu ovat osa ihmisluontoa ja tapaamme rakentaa omaa sosiaalista identiteettiämme ja siksi täysin ymmärrettävää. Itse tosin koen, että pelialalla ruokitaan vastakkainasetteluja myös virallisilta tahoilta. Esimerkkinä on helpoin käyttää käsitettä ”core gamer”, jolla on alun perin viitattu niihin pelaajiin, jotka käyttävät huomattavan osan vapaa-ajastaan ja tuloistaan harrastukseensa.
Tätä nykyä sanaa käytetään markkinoinnissa lähinnä silloin, kun kehittäjät vannovat uskollisuutta parikymppisille, mikromaksuja inhoaville räiskintäfaneille, jotka kokevat F2P- ja mobiilipelitrendin uhkana omalle pelinautinnolleen. Core gamerin määritelmä on supistunut huomattavasti vuosien varrella, mutta tälle ryhmälle kohdistetaan silti markkinointipuheita, jotka nostavat tiettyä kastia jalustalle ja sorsivat peleistä muissa muodoissa nauttivia harrastajia. ”Ydinpelaajat, älkää huoliko – meidän pyssypelissämme ei ole automaattitähtäystä!”
Minusta itsestäni on kertakaikkisen kummallista, että näitä erotteluja tehdään edelleen muuallakin kuin uutissivustojen kommenttikentissä. Kuten kuukauden takaisessa Razer-blogissanikin totesin, tiettyjen ihmisryhmien sulkeminen markkinoinnin ulkopuolelle on omasta mielestäni huonoa bisnestä. Ydinpelaajien ja kasuaalipelaajien eron alleviivaaminen on lähes varmasti syy siihen, miksi osa niin kutsutuista kasuaaleista ei halua sukeltaa yhtään syvemmälle harrastukseensa. Sen takia tietyt pelit eivät koskaan tavoita tätä yleisöä.
Toisaalta me–te-asetteluun kuuluu oleellisesti ylpeys omasta identiteetistä, ja stereotyyppisen core gamerin egon hiveleminen varmasti uppoaa tiettyyn osaan yleisöä kuin kuuma veitsi voihin. Itseäni kiinnostaisi silti tietää, mahtavatko vastakkainasettelun lietsomisen seuraukset olla nettona positiivisia vai negatiivisia – enkä puhu nyt pelkästään myyntiluvuista. Monenko raivostuttavan nettinahistelutapauksen takana ovat pelinkehittäjät, jotka itse tahtovat vetää keinotekoisia rajoja eri pelaajaryhmien välille? Ja mikä tärkeintä, olisinko itse vähemmän vihainen maailmalle, jos minun ei tarvitsisi toistuvasti perustella oikeuttani pitää itseäni jonkin asian fanina tai pelaajana?
Johanna Puustinen
Kommentit
Hyvä pointti Haerskilta, lisäksi tulevaisuudessa jos tuo Microsoftin Xcloud (tai Googlen ja Amazonin vastaavat palvelut) lyövät itsensä mobiililaitteilla läpi, niin silloin luureillakin pelataan yhä enemmän samoja pelejä kuin PC:llä ja konsoleilla.
Itselleni on lopulta aivan se ja sama kokeeko joku olevansa casual tai "hardcore" pelaaja. Mielestäni laite/alusta ei tuohon vaikuta mitenkään vaan se käytetty aika/raha...jos joku silloin tällöin sattuu jotakin mobiilipeliä pelamaan niin silloin puhutaan casual pelaajasta, mutta jos vaikka joku sattuu pelaamaan Forniteä luurilla yhtä paljon kuin joku toinen pelailee samaa peliä konsolilla tai PC:llä, tekeekö se hänestä casual pelaajan?
Mutta kuten todettu, mielestäni on hieman turhanpäiväistä jaarittelua väitellä näistä nimikkeistä tai lokeroida pelaajia....
Varmasti, mutta kuinka moni sillä oikeasti pelaa hardcorena? Äärettömän pieni osa. Kyllä oikeat valokuvaajatkin postaavat Instagrammiin, mutta selfien postailu ei silti tee kenestäkään valokuvaajaa. Kasuaalipelien satunnainen pelaaminen kännykällä ei tee kenestäkään pelaajaa.
Erikoinen toteamus, kun lähetyksen loppupuolella Shigeru Oomori kuitenkin selkeästi mainitsee, että "haastamme itsemme kokeilemaan uusia asioita". Onko todella syytä pettyä, jos kaikkea uutta ei kerrota ja näytetä ensimmäisessä trailerissa, joka näyttää alle 1% valmiin pelin sisällöstä? Kuinka radikaaleja "uusia tuulia" oikein kaivataan, jos jo näin lyhyt traileri saa pettymään?
Niin ja monikohan tällainen satunnainen kännykkäpelailija yrittää itseään pelaajaksi nimittääkään? Yleensä ehkä tämän sortin kasuaalien keskuudessa pikemminkin pelaajan leimaa pyritään välttämään viimeiseen asti.
Sinulla taitaa olla sellainen käsitys, että pelaajan titteli on melkein kuin joku kunniamerkki, jonka nämä likaiset kasuaalit yrittävät vääryydellä huijata itselleen. Että pelaajan nimitys olisi jotenkin itsessään tavoiteltava, vaikka ei oikeasti pelaisi juuri mitään? Aika hassu ajatus minun mielestä.
Yleensä se pelaajaksi nimittäminen tässä tapauksessa tapahtuu muiden toimesta.
Mitä tavoiteltavaa on siinä, että pelaajan käsitys vesitetään niin laimeaksi, että se tarkoittaa käytännössä kaikkia, jopa sitä mummoa, joka on joskus testannut Tetristä kerran?
Valokuvaajat varmasti ilahtuisivat siitä, jos alkaisimme kutsua kaikkia selfieiden ottajia valokuvaajiksi.
Kyl Pokemon 8 gen myi mulle viimeistään Switchin oston.
Pakko sanoa, että kallistun tuohon valokuvaaja-vertaukseen. Pelaajaksi jos itsensä kokee, niin silloin ihan ok mutta se, että pelaajaksi voidaan nimittää jotain kahvitauolla candy crushia jauhavaa, on aika lähelle sitä, että nimitetään selfie-kuvailijaa valokuvaajaksi. Toisaaltahan molemmat on oikein, sillä valokuvaajahan on vain henkilö, joka ottaa valokuvia ja pelaaja henkilö, joka pelaa mutta jos ei mennä saivarteluun niin aika harva selfie-kuvailijoita valokuvaajiksi nimittää. Miksi kännykän kasuaalipelejä pelaavat ovat kuitenkin heti pelaajia?
Myöskään elokuvan katsomisen jälkeen sitä arvosteleva henkilö ei muutu elokuva-arvostelijaksi vaikka voi sitä tehdä. Sitä voi kuitenkin tehdä niin intohimoisesti (ja tietenkin ammatiksi) että nimike on jo oikeasti sopiva.
EDIT: Toisaalta myös mobiilipelit ovat pelejä, joten jos niitä pelaa, niin on pelaaja.
Se perimmäinen "ongelma" onkin ehkä se, että milloin on loogista kutsua henkilöä pelaajaksi. Selkeää rajaa voi olla vaikea piirtää ja se voi olla jokaisella omansa mutta yhtä lailla kuin ketä tahansa joskus kameralla kuvannutta ei ole oikein järkevää kutsua valokuvaajaksi, ei voi jokaista joskus pelannutta kutsua pelaajaksi.
Toisaaltahan tuolla ei isoa merkitystä ole mutta samalla luultavasti "hc-pelaaja", "kasuaalipelaaja" ja muut on tulleet termistöön juuri sen takia, että nykyään on erilaisia tapoja/tyylejä pelata.
Kenen toimesta?
Tämän pointti meni sulta pahasti ohi. Kysymys oli siitä, miksi juuri pelaaja-nimitystä pitää puolustaa niin juhlallisesti? Jos minä sanon olevani jalkapalloilija (pelannut viimeksi ehkä 10 vuotta sitten), niin onko se millään tavalla Christiano Ronaldolta pois? Itseni minä siinä vaan teen naurunalaiseksi.
Siksi minusta asiasta keskustelu on aika turhaa, koska jos joku väittää itseään pelaajaksi, eikä oikeasti pelaa, niin sehän on ihan hänen oma häpeänsä. Tätä omituista "ammattiylpeyttä" en tässä ymmärrä, että otetaan jotenkin itseensä, jos joku käyttää nimitystä väärin.
Sen sijaan, jos aletaan vetää raja-aitoja pelialustojen ja pelien välille, niin minusta ollaan hyvin absurdeilla vesillä. Onnea yritykseen kuvailla kännykkäpeliä käyttämättä sanoja peli tai pelaaminen missään muodossa. Toisin sanoen, jos joku niitä kännykkäpelejä pelaa harrastuksenaan, niin silloin on pelaaja. Jos vaan joskus pelasi, niin sitten ei tietenkään enää olla pelaajia.
Esimerkiksi tämän blogin otsikossa.
Harrastukset ja intohimot ovat usein ylpeyden kohteita. Ihmeellisempää olisi, jos ei tuntisi mitään "ammattiylpeyttä".
Tietenkin siinä myös ongelmana on se, että sanaa käytetään yksinkertaisesti väärin. Kaikkien pelejä pelanneiden väittäminen pelaajiksi on vain saivartelua. Valokuvaajat varmasti ilahtuisivat siitä, jos alkaisimme kutsua kaikkia selfieiden ottajia valokuvaajiksi.
Toisin sanoen, jos joku niitä selfieitä kuvaa Instagrammiin, niin sillon on valokuvaaja.
Ei, vaan kyseessä on oma tulkintasi, että kasuaalipelaaja tarkoittaisi myös niitä kerran tetristä kokeilleita mummoja. Minusta ja oletan, että myös blogin kirjoittajan mielestä tulkitset päin persettä.
Viimeinen asia, mitä itse tekisin pelaajana on lannistaa tai hätistellä ketään pois peliharrastuksen piiristä väittämällä, ettei näillä muka ole oikeutta kutsua itseään pelaajaksi. Ylpeyttä on selvästi monenlaista, positiivista ja negatiivista ja kukakohan tässä edustaa kumpaa?
Nyt on myös pakko puuttua peliin, kun keskustelussa pyörii tämä ah niin nerokas valokuvaaja-vertaus ja Zappahin mainitsema elokuva-arvostelija: Ihanko tosissanne rinnastatte pelaamista tällaisiin ammattinimikkeisiin? Pelaaminen on viihdetuotteesta nauttimista, kuten elokuvan katselu tai kirjan lukeminen. Se ei vaadi mitään syvällistä tietotaitoa, eikä yleensä mitään erityisempää skilliä muutenkaan, kunhan ohjain pysyy kädessä ja päässä on hippunen kärsivällisyyttä.
Valokuvaajan ja elokuva-arvostelijan hommissa on se piskuinen ero, että ne ovat luovaa työtä. Eli älkää nyt naurattako, että sohvalla löhöäminen ohjain kädessä olisi millään tavalla sama asia, kuin rämpiä tuolla ulkona esim. ottamassa hienoja luontokuvia tai pähkäillä näppäimistön ääressä kuinka vangitsisit paperille ne fiiliksen, jotka juuri näkemäsi elokuva herätti. Pelaajilla on näköjään hieman suuret luulot itsestään.