Seuraavat pääsarjan Pokémon-pelit ovat paljastuneet, mutta maapallo on edelleen radallaan ja linnut laulavat. Ensitrailerilla ei nähty maata järisyttäviä uudistuksia, ja aloitus-pokémonitkin ovat juuri sellaisia kuin niiden odotettiin olevan. Osaa faneista tämä miellyttää suuresti, mutta uusia tuulia toivoneet joutuivat tällä kertaa pettymään.
Keskustelu näyttäisi aiheuttavan verkossa jonkin verran skismaa fanikunnan kahden leirin välille. Sarjan vannoutuneimmat seuraajat ovat jopa kyseenalaistaneet sen, ovatko uudistuksia halajavat faneja ollenkaan, koska eivät kykene rakastamaan Pokémonia sellaisena kuin se on vuosikymmeniä ollut. Tuntuu oudolta, että positiivisen muutoksen puolesta puhuminen olisi jonkinlainen este faniudelle, mutta itse en toisaalta Pokémon-fani ole ollenkaan.
Tunnistan väittelyn piirteet kuitenkin monista muista itselleni tutummista piireistä. Oli kyseessä sitten Pokémonin tapaan mikä tahansa viihdetuotos, bändi tai vaikkapa urheiluharrastus, on siihen paneutuvilla ikävä tapa tehdä jaotteluja eri asenteiden, tapojen ja uskomusten perusteella. Me–te-ajatteluun kuuluu olennaisesti ryhmien välinen vertailu ja kenties kilpailukin, ja tätä tarvetta tyydyttääkseen ihmiset rakentavat päässään melko mustavalkoisia vastakkainasetteluja, joilla on usein heikko todellisuuspohja. Eipä siis ole ihmekään, että Pokémon-piireissä kinastellaan.
Peliharrastuksen parissa moinen ryhmäytyminen ilmenee monella muullakin tavalla, sillä sarjauskollisuus on vain pieni osa pelaajan identiteettiä. Keskustelupalstoilla on mahdotonta olla törmäämättä fanaattisiin pelaajiin, joille pc tai PlayStation on ainoa oikea pelikone. Oman ryhmän ulkopuolelle sysätään usein myös väärän lajityypin peleistä pitävät tai pelejä väärin harrastavat ihmiset, kuten vaikkapa visual novel -harrastajat tai mobiilipelaajat. Verkkopeleissä ”te”-leiman saamiseksi riittää usein väärä sukupuoli tai kansallisuus.
Erottelu ja vertailu ovat osa ihmisluontoa ja tapaamme rakentaa omaa sosiaalista identiteettiämme ja siksi täysin ymmärrettävää. Itse tosin koen, että pelialalla ruokitaan vastakkainasetteluja myös virallisilta tahoilta. Esimerkkinä on helpoin käyttää käsitettä ”core gamer”, jolla on alun perin viitattu niihin pelaajiin, jotka käyttävät huomattavan osan vapaa-ajastaan ja tuloistaan harrastukseensa.
Tätä nykyä sanaa käytetään markkinoinnissa lähinnä silloin, kun kehittäjät vannovat uskollisuutta parikymppisille, mikromaksuja inhoaville räiskintäfaneille, jotka kokevat F2P- ja mobiilipelitrendin uhkana omalle pelinautinnolleen. Core gamerin määritelmä on supistunut huomattavasti vuosien varrella, mutta tälle ryhmälle kohdistetaan silti markkinointipuheita, jotka nostavat tiettyä kastia jalustalle ja sorsivat peleistä muissa muodoissa nauttivia harrastajia. ”Ydinpelaajat, älkää huoliko – meidän pyssypelissämme ei ole automaattitähtäystä!”
Minusta itsestäni on kertakaikkisen kummallista, että näitä erotteluja tehdään edelleen muuallakin kuin uutissivustojen kommenttikentissä. Kuten kuukauden takaisessa Razer-blogissanikin totesin, tiettyjen ihmisryhmien sulkeminen markkinoinnin ulkopuolelle on omasta mielestäni huonoa bisnestä. Ydinpelaajien ja kasuaalipelaajien eron alleviivaaminen on lähes varmasti syy siihen, miksi osa niin kutsutuista kasuaaleista ei halua sukeltaa yhtään syvemmälle harrastukseensa. Sen takia tietyt pelit eivät koskaan tavoita tätä yleisöä.
Toisaalta me–te-asetteluun kuuluu oleellisesti ylpeys omasta identiteetistä, ja stereotyyppisen core gamerin egon hiveleminen varmasti uppoaa tiettyyn osaan yleisöä kuin kuuma veitsi voihin. Itseäni kiinnostaisi silti tietää, mahtavatko vastakkainasettelun lietsomisen seuraukset olla nettona positiivisia vai negatiivisia – enkä puhu nyt pelkästään myyntiluvuista. Monenko raivostuttavan nettinahistelutapauksen takana ovat pelinkehittäjät, jotka itse tahtovat vetää keinotekoisia rajoja eri pelaajaryhmien välille? Ja mikä tärkeintä, olisinko itse vähemmän vihainen maailmalle, jos minun ei tarvitsisi toistuvasti perustella oikeuttani pitää itseäni jonkin asian fanina tai pelaajana?
Johanna Puustinen
Kommentit
Ei ollut tarkoitus rinnastaa varsinaisesti eroa valokuvaajan & ei-valokuvaajan sekä pelaajan & ei-pelaajan välillä vaan hakea jotain esimerkkiä erilaisten nimitysten puolivillaisesta heittelystä.
Minusta valokuvaaja-nimike ei myöskään tarkoita pelkkää ammattia vaan innokas harrastajakin riittää. Samoin elokuva-arvostelijaksi voi minusta hyvin nimittää jos sitä on tehnyt harrastuksena pitkään ja hartaasti. Ei tarvitse olla ammattilainen tai työkseen sitä tekevä vaikka nimikkeet sattuvat olemaan myös ammatteja. Se taas ei riitä, että ottaa vain kännykällä selfieitä. Ja se on se pointti, että sen itse tekemisen ja nimityksen välillä on iso kontrasti.
Olen samaa mieltä, että totta kai jokainen voi tehdä ja sanoa mitä lystää mutta puhunkin nyt siitä, mikä on ns. mielekästä. Siinä pätee se, että siinä missä selfie-heppua ei mielletä valokuvaajaksi, niin yhtä lailla silloin tällöin pelaava ei ole pelaaja. (Mutta koska raja on vaikea vetää, niin koko keskustelu on vähän huvittavaa)
Tekemisen sanalla ei taas ole mitään väliä. Valokuvauskin on valokuvaamista siinä missä pelaaminen on aina pelaamista mutta pointti onkin siinä harrastamisen määrässä.
Itse en pidä "pelaaja"-sanaa mitenkään pyhänä mutta yhtä lailla puolustaisin myös "valokuvaaja"-termiä tai muitakin, jos niitä samalla tapaa heiteltäisiin kaikille, jotka harrastukseen liittyvää välineistöä ovat edes kerran koskeneet.
Se on kyllä totta, että tällainen asenne ajaa asiaan tutustuvia mahdollisesti pois heti kättelyssä. Ei kiinnostaa aloittaa valokuvaamista jos "valokuvaaja" ollakseen on täytettävä jotkin raamit. Sama muissakin kohtaa. Sen takia en itse mitään rajoja vedäkään vaan lähinnä tyydyn kommentoimaan, että termejä käytetään turhan hövelisti mutta minkäs sille voi. Itsellä (kuten kaikilla) on mielipide milloin se on ok ja milloin ei ja mitään selvää rajaa tai määritettä lienee hankala vetää. Valokuvaaja ammattina on tietenkin helppo, kuten pelaajakin, jos se sattuu olemaan ammatti, mutta harrastuksena? Jokainen on sitä miksi itsensä mieltää ja jokainen taas näkee muut sellaisena kuin näkee.
Jos jokin linja pitäisi vetää, niin aika hyvä olisi jo se, että pelaaja on sellainen henkilö, jolla on laite, joka on hankittu nimenomaan pelaamista varten. Ja miksei se voi olla puhelinkin jos sitä hankkiessa on miettinyt myös sen soveltumista pelaamiseen. Tietenkään pelkkä kameran hankkiminen ei tee valokuvaajaksi, joten ei tämäkään linja mitenkään vedenpitävä ole.
Kasuaalipelaajat voisivat kärjistettynä olla sitten se porukka, joka on aloittanut pelaamisen vasta sen facebookin tai puhelimen saapumisen kautta. Toisaalta missä vaiheessa tulee "level up"? Kiinnostuu rankemmista aineista ja tulee oikeaksi trüe pelaajaksi?
Mikä se hc-pelaaja sitten olisi? Minusta se on huono termi yleensäkin, koska siitä ei voi oikein päätellä mitään. Hardcore? Hiki päässä, ilman syömistä, pulloon virtsaten ja energiajuomien voimalla päiviä pelaava tyyppi? Kai tuo olisi aika hardcore. Tulee lähinnä mieleen joku extremelaji. Pelaa Fortnitea moottoripyörän kyydissä tai jotain.
Silti hyvä tunnistaa ero siinä, että valokuvaajan haaste on ylittää jatkuvasti itsensä; pelaajan haaste on vain ylittää pelin kehittäjän hänen eteensä asettamat haasteet.
Valokuvaaja luo jotain muiden kulutettavaksi; pelaaja kuluttaa jotain muiden luomaa.
EDIT: Jos nyt vielä avaan tätä hieman sanallisesti, niin valokuvausharrastusta, kuten kaikkia muitakin luovia harrastuksia tosiaan määrittää se intohimo, joka pakottaa kehittämään taitojaan ja luomaan aina vaan jotain parempaa.
Pelaaminen on sen sijaan aika pitkälti valintakysymys: Peli X kiinnostaa, joten pelaan peliä X. Minusta on aika kornia, että joillakin tähän ilmeisesti liittyy jotain samoja "ammattiylpeyden" piirteitä kuin valokuvaamiseen tms. Tässähän ikään kuin otetaan kunniaa jonkun muun tekemästä luovasta työstä.
Ymmärtäisin pointin, jos vaikka puhuttaisiin ammattipelaajista vs. peliharrastajat, mutta kun kyse on ihan vaan meistä tavallisista sohvaperunoista? En voi käsittää...
Juuri näin.
Valokuvausvertaus on nerokas, koska se asettaa onnistuneesti logiikan kyseenalaiseksi. Valokuvaaja ei ole myöskään pelkästään ammattinimike.
Aggressivinen ja piikittelevä suhtautumisesi heti ensimmäisestä viestistä lähtien kertoo, että sinä taidat edustaa sitä negatiivista energiaa ja ylpeyttä.
Onhan niitä muitakin kuin luovia esimerkkejä, esimerkiksi zappahin elokuvaesimerkkiä voi muokata siten, että elokuvaharrastajaksi ei kukaan muutu katsottuaan pari elokuvaa vuodessa. Kitaristiksi ei kukaan muutu, jos rämpyttää pari kertaa vuodessa kitaralla.
Aika oudot määreet valokuvaajalle kun samalla sanot että pelaajalle ei ole about mitään määreitä.
Miten pelaaja ei muka voisi jatkuvasti haastaa itsensä ylittämään itsensä? Itse en esimerkiksi joskus päässyt millään Trials HD:n hard-tason jaksoja läpi ja sittemmin on tullut pelailtua jokaisen uudenkin Trialsin hard-jaksot helposti ykkösellä läpi. Enkö muka ole kehittynyt ja samalla asettanut itselleni siinä haastetta? Mitä väliä haasteen asettajalla on kun kehittymistä kuitenkin tapahtuu itse toiminnassa? Haasteita yhtä kaikki.
On olemassa myös valokuvauskilpailuja, joihin ihan ammattikuvaajat osallistuvat, joiden määreet on joku muu asettanut. Miksi ne niihin osallistuu kun lähtee titteli veks?
Eniten kuitenkin ihmetyttää että valokuvaajalla onkin nyt noin tarkat rajat olemassa (eikä pelaajalla about mitään). Eikö tosiaan voi olla valokuvaaja vain harrastamalla sitä intohimoisesti vaan on pakko "ylittää jatkuvasti itsensä"? Sitähän tietenkin tapahtuu pakostakin kun kehittyy mutta tuo vaatimus on outo.
Täh? Eikö voi olla valokuvaaja ilman että jakaa teoksia muille? Outo rajoitus.
Luominenko se nyt määrittää jonkin asian painoarvon? Vähän on outo lähestymiskulma tähän.
Luominen on nyt siis joku kynnyskysymys.
Taitoja ja intohimoa voi olla kaikessa mitä pystyy tekemään. Kaikessa voi kehittyä ja tulla paremmaksi; asettaa haasteita ja ylittää itsensä. Eroksi jää se, että toisessa ei luo kuin korkeintaan tilastoja peliin.
Öh? "Valokuvaaminen on valintakysymys: kuva X kiinnostaa, haluan ottaa sellaisen."
Valokuvata voi hyvin tai huonosti. Samoin pelata. Molemmissa voi kehittyä. Elokuvan katsomisessa ei kauheasti voi tulla ammattimaiseksi vaikka kuinka harrastaisi mutta näissä nyt vertailluissa nimenomaan voi.
Kunniakin on nimenomaan sillä, joka pelaa hyvin, tietenkin. Harvoin ne kehittäjätkään on niin hyviä kuin parhaat pelaajat ovat tai tulevat olemaan. Ei se keltään kunniaa vie kun kyse on eri asioista: toinen teki pelin ja toinen pelasi hyvin. Mutta että kunnian ottamista muilta? Huh huh.
Sinä tunnut nyt nostavan valokuvaamisen oudolle jalustalle, samalla väheksyen pelaamista. Koet ilmeisesti pelaaja-termin olevan alempana mitä muut mutta valokuvaaja on jo jotain, mihin ei ihan kaikki pysty.
(Enkä puhu tietenkään nyt ammatista, joten jos sinä puhut siitä, niin asia on tietenkin ihan eri.)
Onko ongelma nyt se, että mentiin vertailemaan valokuvaajaa ja pelaajaa? Totta kai pelaajan tittelin "saadakseen" ei vaadita suhteessa niin paljon kuin valokuvaajan tittelin "ansaitakseen" mutta idea siitä, että valokuvaajaksi ei sanota ketä tahansa, voisi edes tietyllä tasolla päteä pelaaja-titteliin.
Paasaan nyt paljon tästä (koska asia on mielenkiintoinen) mutta edelleen tahdon sanoa, että jos joku itselleen pelaajan, valokuvaajan tai vaikka perunakellarin tittelin haluaa, niin se on minulle täysin ok. Itse en välttämättä ole samaa mieltä mutta sillä ei ole mitään väliä. Jokainen pitäköön itseään minä pitää. Itse harrastan valokuvausta mutta en viitsi kutsua itseäni valokuvaajaksi (en koe vieläkään olevani niin hyvä että kehtaisin) vaikka olen tehnyt ihan maksullisiakin tilauksia. Eikä kyse ole siis mistään kaverin serkun jutuista vaan laskutetuista tilaustöistä.
Valokuvaaja on muuten sen takia huono vertailukohde, että se on pitkälti ammattinimike eikä sitä käytetä niinkään harrastajista vaikka ihan hyvin voisikin. Jos joku kuvaa vaikka häissä, niin kyllä tyyppiä voi hyvin nimittää "valokuvaajaksi" tietämättä onko hän hyvä, intohimoinen, ammattilainen tai edes palkattu sitä tekemään. Riittää että asiaa tekee. Toisaalta nyt pyörsin kaiken myös "pelaaja"-termin vaateista, joka oli koko homman lähtökohta. Näet jonkun pelaamassa, joten totta kai voit kysyä "kuka tuo pelaaja on"? Toisaalta näissä tilanteissa ei titteli ole niin "vahva" vaan lähinnä määrittää tekemistä ilman tietoa, onko kyseessä oikeasti asian harrastaja vai esim. joku ensimmäistä kertaa asiaa tekemässä. Mutta tämän jättikappaleen pointti oli lähinnä se, että toisen tittelin toimiminen ammattinimikkeenä tekee vertailusta mutkikkaamman.
Kyllä, olet ihan oikeassa. Tuollainen vertaus saa kyseenalaistamaan kaiken logiikan. Hups, nyt taas sorruin piikittelemään...
Edellistä leikkisäksi tarkoitettua heittoa lukuunottamatta en kyllä muista mitään aggressiivista piikkiä sinulle tässä kirjoittaneeni. Se, että näet tässä jotain vihamielistä kertonee nyt kyllä enemmän sinusta itsestäsi. Minusta kaikki liittyy ihan asiaan ja on asiallisesti ilmaistu henkiökohtaisuuksiin menemättä, mutta kerro toki, jos joku loukkaa erityisesti.
Menet koko ajan näihin äärimmäisyyksiin. Kuka muka noilla kahden kerran kitararämpyttelyillä väittää olevansa kitaristi? Kuka väittää parin elokuvan vuosikatselulla olevansa elokuvaharrastaja? Puhut koko ajan tilanteista, joita tulee vastaan äärimmäisen harvoin, jos koskaan. Minusta kuvailemaasi ongelmaa ei ole olemassa.
Toki jos joku noin tosiaan väittää, niin olen ihan yhtä mieltä, että kyseessä ei ole kitaristi/elokuvaharrastaja, mutta en näe vieläkään mikä tässä niin kuumentaa tunteita.
---
@Zappah
Saikin hetken aikaa pähkiä ennen kuin keksin miten asian voisi ilmaista ymmärrettävämmin:
Vastaus tässä minun mielestäni on lisäarvo: Kun harrastat jotain luovaa/tuottavaa, niin tuotat omalla harrastuksellasi lisäarvoa, jolla on siis myös potentiaalista rahallista arvoa.
Kun harrastat pelaamista, et itse tuota mitään lisäarvoa, ellet ole ammattipelaaja. Onneksi kukaan ei käsittääkseni väitä, että ammattipelaaminen olisi pelaajuuden määritelmä?
Tästä syystä minusta on absurdia verrata valokuvaajan ammattiylpeyttä pelaajan "ammattiylpeyteen". Myös "ammattinimikesuoja" on ymmärrettävistä syistä vähän eri luokkaa tuottavien harrastusten piirissä, eli valokuvausta harrastavan on syytä miettiä hieman tarkempaan milloin kutsuu itseään valokuvaajaksi, toisin kuin pelaajan, jonka harrastus tuottaa vain iloa hänelle itselleen (edelleen pl. ammattipelaajat). Toisin sanoen nimikkeen mukana tuleva vastuu on valokuvaajalle suurempi, jos ei tee hommaa enää pelkästään itseään varten.
Enkä missään nimessa väheksy pelaamista verrattuna valokuvaamiseen, vaan yksinkertaisesti totean, että harrastukset eivät ole vertailukelpoisia keskenään em. syystä. Kaikki harrastukset ovat kuitenkin tasa-arvoisia siinä, että niiden ultimaattinen tarkoitus on kuitenkin tuottaa iloa harrastajalle itselleen.
Sanottakoon tähän vielä kerran viimeisen se, että kukaan ei väitä, etteikö pelaajan tittelille olisi vaatimuksia. Se vaatimus on peliharrastus, mihin siis ei riitä se, että pelasin kerran Tetristä, eikä edes se, että pelaan kaksi kertaa vuodessa kaverin luona. Peliharrastus, peliharrastus ja vielä kerran pe-li-har-ras-tus.
Kornholicin kommentissa vaan esiintyi taikasana "kännykkäpelit", jolla pelaajien ryhmää lähdettiin kaventamaan. Mitä olet tällaisesta rajanvedosta itse mieltä?
Täh? Minä satun olemaan maailman paras valokuvaaja, kukaan ei vaan koskaan ole nähnyt yhtään ottamaani kuvaa. Mutta uskokaan pois, olen valokuvaaja.
Noh, tästä lähtee taas uusi massiivinen filosofinen sivujuonne keskusteluun, mutta sehän on taas ihan toinen kysymys, kuuluuko luovaan harrastukseen teosten esittäminen muille vai ei. Voitko olla siis valokuvaaja, jos kukaan ei koskaan näe töitäsi? Voiko hommaa tosiaan tehdä täysin puhtaasti omaksi ilokseen ilman pienintäkään ajatusta muiden ilahduttamisesta? Omasta puolestani voin sanoa, että en voisi. Ei minulla riittäisi motivaatiota soittaa kitaraa, jos taustalla ei olisi sitä pientä unelmaa rokkitähteydestä... rokkitähteys on tietysti jo rajua liioittelua. Kuitenkin se, että soitostani pitää joku muukin kuin minä itse on ehdottomasti iso osa harrastuksen mielekkyyttä.
Pelaaminen sen sijaan on ikään kuin oma suljettu systeeminsä. Se on osa elämääni, koska se tuottaa minulle iloa ja tämän harrastuksen kanssa voin jättää homman siihen (mitä nyt välillä tulee kirjoitettua näitä pieniä raamattuja tänne kommenttikenttiin teidän kaikkien iloksi ja virkistykseksi). Jokainen joka suhtautuu pelaamiseen samalla tavalla, saa minun puolestani olla pelaaja. Jos taas pelaa vain pari kertaa vuodessa kaverin luona, niin silloin on aika selvää, että jokin muu asia tuottaa elämään vaan rutkasti enemmän iloa. Silloin itsensä määrittelemisessä pelaajaksi ei ole juurikaan mieltä.
i
Pelaaja-sana on määritelmältään niin lavea nykyään, että kyllä se minusta kaipaa lisäkseen jonkun tarkentavan määreen, ellei sitä pysty päättelemään kontekstista. On ihan mahdoton tehdä pelejä, jotka miellyttäisivät jokaista kohderyhmää, jonka takia markkinointi kohdistetaan sille joukolle, jota pelin odotetaan kiinnostavan.
En nyt oikein ymmärrä, että mikä tuossa on niin väärää. Eiköhän ne raja-aidat ole tulleet ennen niitä kuvaavia sanoja.
Millane on hc pelaaja?
Nörtti.
Ei kai nyt muutaman tunnin jos päivässä pelaa ole silloin mikään pelaaja samoin kuin jos TVtä vapaalla katselee ole mikään katsoja titteliltään molemmat niin arkipäiväistä kauraa ja miltein kaikki niitä "harrastaa". En ole kyllä ikinä kutsunut tosielämässä itseäni pelaajaksi tai kuullut kenenkään muunkaan itseään määrittelevän niin pinnallisesti.
Tästä tulikin mieleen eräänlainen teoria: Ehkä ne jotka kokevat, ettei pelaajan titteli kuulu ihan kenelle tahansa ovat kokeneet, että pelaajat ovat joutuneet taistelemaan tiensä ulos jonkinlaisesta halveksitusta marginaalista, mutta nyt kun pelaaminen on valtavirtaa koetaankin, että likaiset kasuaalit eivät ole ansainneet titteliä, vaan koittavat nyt ratsastaan heidän saavutuksillaan.
Tällaisen kotipsykologin järkeen tällainen ainakin vaikuttaa ihan käyvältä. Selittäisi ainakin tämän "ammattiylpeyden".
Sekin on totta, että en itsekään missään koskaan esittelisi itseäni pelaajana ja suoraan sanottuna pidän vähän kummallisena, jos joku itseään ilman perusteltua kontekstia niin tituleeraisi. Tulee vähän sama fiilis, kuin jos joku kirjoittaa titteleihinsä ensimmäisenä äiti, vaimo, sisko, kummi, kaima, naapurin Pirkko, jne. jne., niin kuin nämä olisi jotain suuriakin meriittejä, eikä täysiä itsestäänselvyyksiä. Kaikkea ei tarvitse kantaa ikään kuin bannerina joka paikkaan. Itse en ainakaan halua olla ihmisille vain joku kokoelma pinnallisia faktoja niin kuin jossain RPG:n hahmokortissa.