Seuraavat pääsarjan Pokémon-pelit ovat paljastuneet, mutta maapallo on edelleen radallaan ja linnut laulavat. Ensitrailerilla ei nähty maata järisyttäviä uudistuksia, ja aloitus-pokémonitkin ovat juuri sellaisia kuin niiden odotettiin olevan. Osaa faneista tämä miellyttää suuresti, mutta uusia tuulia toivoneet joutuivat tällä kertaa pettymään.
Keskustelu näyttäisi aiheuttavan verkossa jonkin verran skismaa fanikunnan kahden leirin välille. Sarjan vannoutuneimmat seuraajat ovat jopa kyseenalaistaneet sen, ovatko uudistuksia halajavat faneja ollenkaan, koska eivät kykene rakastamaan Pokémonia sellaisena kuin se on vuosikymmeniä ollut. Tuntuu oudolta, että positiivisen muutoksen puolesta puhuminen olisi jonkinlainen este faniudelle, mutta itse en toisaalta Pokémon-fani ole ollenkaan.
Tunnistan väittelyn piirteet kuitenkin monista muista itselleni tutummista piireistä. Oli kyseessä sitten Pokémonin tapaan mikä tahansa viihdetuotos, bändi tai vaikkapa urheiluharrastus, on siihen paneutuvilla ikävä tapa tehdä jaotteluja eri asenteiden, tapojen ja uskomusten perusteella. Me–te-ajatteluun kuuluu olennaisesti ryhmien välinen vertailu ja kenties kilpailukin, ja tätä tarvetta tyydyttääkseen ihmiset rakentavat päässään melko mustavalkoisia vastakkainasetteluja, joilla on usein heikko todellisuuspohja. Eipä siis ole ihmekään, että Pokémon-piireissä kinastellaan.
Peliharrastuksen parissa moinen ryhmäytyminen ilmenee monella muullakin tavalla, sillä sarjauskollisuus on vain pieni osa pelaajan identiteettiä. Keskustelupalstoilla on mahdotonta olla törmäämättä fanaattisiin pelaajiin, joille pc tai PlayStation on ainoa oikea pelikone. Oman ryhmän ulkopuolelle sysätään usein myös väärän lajityypin peleistä pitävät tai pelejä väärin harrastavat ihmiset, kuten vaikkapa visual novel -harrastajat tai mobiilipelaajat. Verkkopeleissä ”te”-leiman saamiseksi riittää usein väärä sukupuoli tai kansallisuus.
Erottelu ja vertailu ovat osa ihmisluontoa ja tapaamme rakentaa omaa sosiaalista identiteettiämme ja siksi täysin ymmärrettävää. Itse tosin koen, että pelialalla ruokitaan vastakkainasetteluja myös virallisilta tahoilta. Esimerkkinä on helpoin käyttää käsitettä ”core gamer”, jolla on alun perin viitattu niihin pelaajiin, jotka käyttävät huomattavan osan vapaa-ajastaan ja tuloistaan harrastukseensa.
Tätä nykyä sanaa käytetään markkinoinnissa lähinnä silloin, kun kehittäjät vannovat uskollisuutta parikymppisille, mikromaksuja inhoaville räiskintäfaneille, jotka kokevat F2P- ja mobiilipelitrendin uhkana omalle pelinautinnolleen. Core gamerin määritelmä on supistunut huomattavasti vuosien varrella, mutta tälle ryhmälle kohdistetaan silti markkinointipuheita, jotka nostavat tiettyä kastia jalustalle ja sorsivat peleistä muissa muodoissa nauttivia harrastajia. ”Ydinpelaajat, älkää huoliko – meidän pyssypelissämme ei ole automaattitähtäystä!”
Minusta itsestäni on kertakaikkisen kummallista, että näitä erotteluja tehdään edelleen muuallakin kuin uutissivustojen kommenttikentissä. Kuten kuukauden takaisessa Razer-blogissanikin totesin, tiettyjen ihmisryhmien sulkeminen markkinoinnin ulkopuolelle on omasta mielestäni huonoa bisnestä. Ydinpelaajien ja kasuaalipelaajien eron alleviivaaminen on lähes varmasti syy siihen, miksi osa niin kutsutuista kasuaaleista ei halua sukeltaa yhtään syvemmälle harrastukseensa. Sen takia tietyt pelit eivät koskaan tavoita tätä yleisöä.
Toisaalta me–te-asetteluun kuuluu oleellisesti ylpeys omasta identiteetistä, ja stereotyyppisen core gamerin egon hiveleminen varmasti uppoaa tiettyyn osaan yleisöä kuin kuuma veitsi voihin. Itseäni kiinnostaisi silti tietää, mahtavatko vastakkainasettelun lietsomisen seuraukset olla nettona positiivisia vai negatiivisia – enkä puhu nyt pelkästään myyntiluvuista. Monenko raivostuttavan nettinahistelutapauksen takana ovat pelinkehittäjät, jotka itse tahtovat vetää keinotekoisia rajoja eri pelaajaryhmien välille? Ja mikä tärkeintä, olisinko itse vähemmän vihainen maailmalle, jos minun ei tarvitsisi toistuvasti perustella oikeuttani pitää itseäni jonkin asian fanina tai pelaajana?
Johanna Puustinen
Kommentit
Pelaamisen ohella harrastan myös vähän kaikemmoosta muuta, mm. sarjakuvia, elokuvia, lautapelejä, pöytäroolipelejä, piirtämistä, lukemista, kuntoilua... Ei jää käteen hirveästi aikaa suhtautua siihen videopelaamiseen niin intohimoisesti, että mieltäisi itseään pelaajaksi.
Pätee myös tähän tuo selitys. En missään tapauksessa miellä itseäni sarjakuvaharrastajaksi: olen aivan luokattoman paska ja oppimaton seuraamaan Suomalaista skeneä. Fingerporin saatan lukea. Tuhlaan aikaani lukemalla Marvelin sarjiksia ysäriltä, tällä hetkellä on menossa Spider-Girl.
Pätee myös leffoihin, käyn ehkä kerran vuodessa katsomassa jonkun leffan teatterissa, muuten se aika kuluu johonkin Con Airin uudelleenkatseluun. Kiinnosta vittujakaan jotkut draamat, Oscar-ehdokkaat saati uudet indiehitit. Ysäriaction paras action!
Jack of all trades, master of none, sanoisinko.
Hyvä kompromissi. Eikä tarvitse harmitella, ei suomalaisessa sarjakuvamaailmassa olekaan juuri mitään seurattavaa, se on suuren yleisön tahto. Luen itsekin paljolti 70-90-lukujen sarjakuvia. Myös pelisarjakuvia pelaamisen vanavedessä.
Piti jo silloin laittaa oma näkökulma tähän keskusteluun kun kommenttiosio oli liekeissä, mutta viesti jäi kesken ja unhoittui puoleksitoista kuukaudeksi. No parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Itse karsastan pelaaja- ja kasuaalipelaaja-termejä, koen että paremmat kuvaukset olisivat peliharrastaja ja henkilö joka ei harrasta pelaamista. Peliharrastajan määritelmä minulle on se että aktiivisesti omistaa vapaa-aikaansa pelaamiselle. Valokuvausharrastus on toimiva vertaus sikäli että kuka tahansa voi ottaa kuvia, mutta harrastaja käyttää siihen aikaa ja vaivaa. Sama leipomisessa, en sanoisi että harrastan leipomista jos kerran pari vuodessa pyöräyttäsin synttärikakun mutta jos leivon vähintääm 2-3 viikossa sanoisin harrastavani leipomista. Jos nyt samaa soveltaa pelaamiseen, esimerkiksi jos pelaamiseni koostuisi siitä että pelaan pari tasoa angry birdsia huussissa, candy crushia bussimatkoilla tai ottaisin silloin tällöin turpaan änärissä kaverin luona ollesani iltaa istumassa niin en pitäisi itseäni pelaajana.
Eli sekalaisen jorinani pointti on se että jos aktiviteettiin käyttää aktiivisesti vapaa-aikaa niin voidaan puhua harrastuksesta.
Olisinpa saanut kirjoitettua tämän jo aiemmin niin ehkäpä olisinkin saanut näkemykseni esiin, mutta nyt tämä luultavasti jää unohduksiin kuolleiden ketjujen hautuumaalle kunnes kenties joku uskalias sielu käy tulevaisuudessa tätä ketjua lävitse.
Eli hei sinulle epätodennäköinen lukija.