Vahva nainen, tuo modernin pelialan maan ääriin jahtaama myyttinen olento, tuo Twitter-keskustelujen kirkkaimmin säihkyvä keskustähti. Vahva nainen, feminismin vastaus linnoissa riutuville prinsessoille ja avuttomille mutta anteliaille tytönletukoille.
Vahva nainen, piikki omassa lihassani. En arastele myöntää, että minua jatkuva täydellisen itsenäisen naisen arkkityypin tavoittelu on ryhtynyt uuvuttamaan. Eritoten länsimaisissa valtavirtapeleissä kärjistetysti lähes jokainen naispäähahmo tuntuu olevan tätä nykyä elämän kovettama MacGyveriina, joka pitää itse huolen itsestään vaikka muiden kustannuksella. Tunteita ei koskaan pysähdytä miettimään, paitsi ehkä vahvuuden alleviivaamiseksi.
Minun on henkilökohtaisesti hirveän vaikea samaistua näihin kylmäkiskoisiin suorittajiin, koska olen itse monella tapaa hyvin stereotyyppinen heikko nainen. Toimintaelokuvat toimivat kohdallani lähinnä unilääkkeenä, enkä saa hillopurkkeja auki ilman miehen apua. Minulla ei ole monta naispuolista ystävää, mutta kun sellaisen pakeille silloin tällöin satun, nautin naiseudessani vellomisesta ja Sinkkuelämää-hihittelystä täysin rinnoin ja häpeättä.
Toivoisin siksi, että naisille sallittaisiin naiseus myös peleissä. Yllä mainittu prinsessa pulassa -stereotyyppi on toki asia erikseen, mutta välimallin ratkaisuja on monia. Tahtoisin nähdä naisia, joiden ainoa määrittelevä piirre ei ole heidän vahvuutensa tai tunnekylmyytensä. Missä ovat toimintasankarit, joilla on huono itsetunto ja tuhoon tuomittu parisuhde? Missä ovat lämpimät, äidilliset päähahmot?
En usko, että moni muukaan naispuolinen pelaaja on asioiden nykyiseen laitaan kovin tyytyväinen. Vahvuus on pelikäsikirjoittajien keskuudessa haluttu useimmiten ymmärtää yksiselitteisenä ja kirjaimellisena, vaikka se voi tarkoittaa muutakin kuin ruista ranteessa ja rautaista mielenlaatua. Heikkouden pois pyyhkimiseen on keskitytty niin täydellisellä omistautumisella, että sen on unohdettu olevan osa naiseutta – tai pikemminkin ihmisyyttä.
Vasta tätä kirjoittaessani tajuan nimittäin tiedostavani, että vastaavan ongelman kanssa miehet ovat tainneet painia jo vuosikymmeniä. Miehisellä valtafantasialla on selkeä kääntöpuoli: komea pyssymies ylittää kaikki esteet ja hurmaa naiset, eikä hänenkään maailmansa pyöri muun kuin muskelien ympärillä. Uskokaa kun sanon nyt käsittäväni, miten turhauttavaa moinen voi olla, kun hahmoiltaan toivoisi edes jonkinlaista moninaisuutta.
Ulkopuoliselle itsestäänselvyydeltä tuntuva kultainen keskitie on siinä mielessä kuitenkin arvaamaton polku, että sitä reunustavat megafoneja heiluttelevat ääripäiden ihmiset. Vahvat naiset eivät koskaan ole tarpeeksi vahvoja, herkät miehet ajavat kuvitteellista homoagendaa. Alas sukupuolierottelu, pelit boikottiin!
Tässä soraäänten kakofoniassa on vaikea saada kuuluviin maltillista ajatusta siitä, että sukupuolesta riippumatta hahmoja ei kenties kannata kirjoittaa yhden adjektiivin ympärille. Pelien tarinankerronta on kehittynyt huomattavasti sitten kultaisen 80-luvun, eikä pikku ripaus ihmisyyttä kaiken kovistelun keskellä liene liikaa pyydetty keneltäkään enää tässä vaiheessa. Vahvuus on vain yksi piirre monien joukossa, eikä se sulje kaikkia muita pois oikeassa elämässä. Miksi siis peleissä?
Johanna Puustinen