En ole pelannut mitään viikkoon. Viikko on pisin aika, jonka olen koskaan ollut ilman videopelejä.
Tähän kauhistuttavaan tilanteeseen on syynä perustavanlaatuinen elämänmullistus. Hankin koiranpennun viime sunnuntaina, ja arkeni on koostunut nyt viikon päivät pelkästä pihalla käyskentelystä ja puruleluna toimimisesta. Toki mukaan on mahtunut myös monia mukavia rapsutteluhetkiä, mutta kokonaisuutena koiravauvan hyysääminen ei ole osoittautunut kovinkaan leppoisaksi kokemukseksi.
Videopeleillä ei yksinkertaisesti ole sijaa uudessa lukujärjestyksessä. Jos vapaa-aikaa joskus liikenee, vietän sen massiivisia univelkoja kuitaten tai pikku kirppusirkuksen sotkuja siivoten. Tämän päivän hengähdyshetkeni olen viettänyt tätä blogitekstiä pätkissä naputellen.
Ensimmäisessä yhteisessä viikossa on jo itsessään ollut huolta ja stressiä loppuelämän tarpeiksi, mutta väittäisin, että osa ahdistuksestani johtuu puhtaasti pelaamattomuudestani. En ole koskaan ennen kokenut pelejä minkäänlaisena henkireikänä tai pakokeinona, mutta viikon tauon jälkeen on todettava, että korvaamattomana rentoutumiskeinona ne ainakin ovat toimineet.
Nyt kun päiväjärjestykseni on mullin mallin, olen myös ensi kertaa pannut merkille, kuinka paljon ruutua todella tuli tuijotettua ennen pikku maapiraijan ilmestymistä. Saatoin pelata hetken ennen aamiaista, naputella luuriani työpuheluiden alkua odotellessani tai lounastauolla ja viettää kokonaisia iltoja pelien parissa joko yksin tai yhdessä paremman puoliskoni kanssa edes huomaamatta ajan kulkua. Moinen vuorokausirytmi on varmasti tuttu monille teistäkin, enkä itse pidä sitä ongelmallisena. Päinvastoin – on ihanaa voida upota hetken mielijohteesta muihin maailmoihin vaikka tunneiksi kerrallaan.
Muutokseen tottuminen tuntuu juuri tällä hetkellä miltei mahdottomalta ajatukselta, eikä oloa helpota hölmö syyllisyys, jota kaiken lisäksi poden. Syksy rynnii kohti kammottavalla vauhdilla, ja se tuo mukanaan täyteen runnotun julkaisukalenterin. Jo tässä kuussa ilmestyy useita itselleni todella tärkeitä pelejä, joiden saapumista olen vartonut kuukausitolkulla, ja nyt tiedän, ettei minulla ole niille aikaa. Mutta olenko huono fani, harrastaja ja toimittaja, jos en pysyttele jatkuvasti ajan tasalla?
Vastaus on luonnollisesti ei ja huolet pelkästään omien korvieni välissä. Kaiken lisäksi pentustressi on tilapäistä ja elämänvaihe todellisuudessa niin lyhyt, että ehdin ikävöidä sitä vielä. Koira on nyt pieni mutta kasvaa ja itsenäistyy jo huimaa tahtia. Raadanta on lopulta kaiken arvoista, ja elämäni alkaa toivon mukaan normalisoitua muutamassa kuukaudessa. Kenties keksin keinoja pyhittää itselleni aikaa jo aiemmin. Kaikki selviää, tiedän sen, mutta yksi asia on kuitenkin varmaa: oikeaa ihmisvauvaa en taida olla aivan lähiaikoina hankkimassa.
Johanna Puustinen