Koin viikon sykähdyttävimmän hetken eilen, kun pysähdyin kesken kävelyretken ihailemaan havupuiden lomasta pilkahtelevan kuunvalon kelmeää kauneutta. Tapahtumapaikkana ei kuitenkaan toiminut koto-Kirkkonummen korpi, vaan muuan vielä nimeämättä jäävän arvostelupelin jylhät maisemat. Ryhdyin napsimaan henkeäsalpaavasta näystä välittömästi kuvankaappauksia ja naureskelin samalla sille, kuinka omituista on, että virtuaalinen luonto voi saada minussa aikaan moisen reaktion.
Koska uutisviikko ei ole ollut millään tapaa ihmeellinen, tämä tarina toimikoon pohjana tämänkertaiselle blogilleni. Elämys nimittäin herätti minut ajattelemaan sitä, kuinka kiitollinen olen siitä, miten mielettömiä luomuksia videopelit tänä päivänä ovat. Samalla ymmärsin, kuinka sokeaa jääräpäisyyttä on vuosikymmenten kyynistämien “harrastajien” mutina siitä, kuinka kaikki oli ennen paremmin.
Totuushan on nimittäin se, etteivät takavuosien helmiäisimmätkään retropelit pärjää nykypäivän peleille objektiivisessa vertailussa – enkä nyt puhu pelkästään grafiikoista. Menneiden aikojen mestariteoksien vaikutus toki näkyy ja tuntuu alalla tänäkin päivänä, mutta niiden kaikkien tarinankerronnalliset neronleimaukset ja tavaramerkinomaiset mekaniikat on jalostettu nykyteknologian avulla lähes tunnistamattomaan muotoon. Jopa Zeldan ja Marion kaltaisiin suorastaan myyttisiin sarjoihin on saatu vielä tässäkin sukupolvessa puhallettua uutta elämää, ja tästä on täysin kiittäminen tämän päivän teknologiaa, taitoa ja niiden luomia mahdollisuuksia.
Argumenttini takana seisovat myös vanhojen pelien uusioversiot, joita tunkee kauppojen hyllyille tätä nykyä ovista ja ikkunoista. Crashin, Spyron ja Resident Evilin kaltaiset sarjat ovat kaikki olleet aikansa uranuurtajia tavalla tai toisella, mutta jos ne olisi julkaistu uusille konsoleille täysin muuttumattomina, melko moni fanikin olisi saattanut huomata vuosien kohdelleen niitä kaltoin. Hyvät pelilliset ideat eivät kanna kauas, jos tekninen toteutus ja käyttömukavuus eivät ole sitä luokkaa, mihin pelaajat ovat tänä päivänä tottuneet.
Täytyy tosin erikseen huomauttaa, ettei saarnani koske pelkästään kolmen A:n jättiluomuksia. Olemme pelaajina 2010-luvulla siinäkin mielessä onnellisessa asemassa, että meillä on näppiemme ulottuvilla ennenkuulumattoman mittava kirjo erilaisia lajityyppejä edustavia ja mitä erikoisempia aihepiirejä käsitteleviä indiepelejä. Markkinat olivat huomattavasti ahtaampia vielä verrattain vähän aikaa sitten.
Olen normaalisti melko kiihkeä nostalgian puolestapuhuja, mutta en voi vakavalla naamalla väittää, että lapsuuteni lempipeleillä olisi nykypäivän teoksiin verrattuna juuri muita ylivertaisia vahvuuksia. Ne happamat yksilöt, joiden mielestä 3D-grafiikka pilasi kaiken eikä Castlevaniaa parempaa toimintapeliä ole olemassa, eivät vain taida pystyä myöntämään, että aika on ajanut heistä ohi.
Johanna Puustinen