Kotakun uutistoimittaja Jason Schreierilla on salaisuus. Mies tietää, mitä Arkham-peleistä tuttu Rocksteady Studios puuhailee suljettujen oviensa takana, mutta aikoo pitää projektin omana tietonaan lukijoidensa äänekkäistä vastalauseista huolimatta.
Päätös aiheutti pelaajien keskuudessa menneenä viikonloppuna niin kiivasta kuohuntaa, että Schreier päätyi julkaisemaan sosiaalisessa mediassa ajatusmaailmaansa avaavan novellimittaisen kirjelmän. Mies ei tekstissään varsinaisesti pahoittele päätöstään, mutta moni kommenttiin verkossa vastannut vaikuttaa ottaneen sen silti vastaan anteeksipyyntönä – olettaen mitä ilmeisemmin, että tilanne sellaista vaatii.
Itselleni on toimittajana päivänselvää, että Schreier saa ammattilaisena punnita itse, mikä hänen mielestään on uutisoinnin arvoista. Alaa opiskellessani meille painotettiin toimittajanraakileina useaan otteeseen sitä, kuinka huonosti keskivertoyleisö hahmottaa uutisarvon konseptin. Kaikki lukijoita kiinnostavat asiat eivät suinkaan ole uutisiksi sopivia syystä tai toisesta, ja tätä ajatusta Schreierkin yrittää kirjeessään avata.
Miehen kantava argumentti on varsin yksinkertainen. Rocksteadyn uuden projektin paljastaminen ei olisi lööppi millään mittapuulla, koska kyseessä on peli, josta yleisö saa ennemmin tai myöhemmin tietää joka tapauksessa. Schreier mainitsee ohimennen myös tuskan, jota ennenaikainen paljastus studiolaisille tuottaisi, ja tämän uskon itse olevan painavin syy pidättäytymiselle.
En suinkaan väitä Kotakun pimittävän sisäpiirin tietoa pelkästä hyvästä tahdostaan, vaan uskoisin vaakakupissa painavan myös paljastuksen suorat seuraukset heidän leirissään. Pilaamalla pelin virallisen julkistuksen silkasta pilaamisen ilosta Schreier saisi itselleen journalistisen kunnian sijaan lähinnän maineen epäluotettavana hyypiönä, jolle ei kannata vuotojen pelossa luottaa minkäänlaista tietoa. Moinen ei varsinaisesti palvelisi miehen roolia pelialalla, saatika hänen työnantajansa asemaa, ja Kotaku saattaisi tällöin jäädä paitsi useasta tulevasta otsikosta.
Ottaen huomioon, kuinka näennäisen huolissaan nettielämöitsijät ajoittain ovat pelijournalismin etiikasta, ajatuksen voisi kuvitella käväisseen heidänkin aivolohkoissaan. Tässä kyseisessä tilanteessa moraalinen toiminta toki palvelee ensi kädessä pelinkehittäjää ja mediaa eikä lukijaa, mikä tekee siitä välittömästi epärelevanttia heidän silmissään. Alan käytäntöjä onkin ilmeisesti hyväksyttävää kunnioittaa vain silloin, kun pelaajat siitä suoraan hyötyvät.
Vihaisten kommenttien määrästä voi helposti päätellä, että välitön tyydytys on hämmentävän usealle pelaajalle lempimedian tai -toimittajan arvostusta ja aatemaailmaa monin verroin tärkeämpää. Minuutin mielihyvä ei kuitenkaan ole millään mittapuulla tarpeeksi painava syy pelinkehittäjien päivän pilaamiselle Schreierin tilanteessa, ja tämän toivoisi keskivertolukijankin ymmärtävän ilman, että sitä täytyy sen suuremmin selitellä – saatika pyydellä anteeksi. Twitter-riehujat, häpeän jälleen puolestanne.
Johanna Puustinen