YouTuben kommenttiosio on hämmentävä maalaisjärjen jättämä joutomaa, josta yritän yleensä pysyä mahdollisimman kaukana. Toisinaan sormi kuitenkin lipsahtaa hiiren rullalla, ja joudun katumaan tekosiani heti.
Viimeisimpänä verkkokalvoilleni eksyivät ihmisten ajatukset eräästä toimittajille ja tubettajille jaetusta Marvel’s Spider-Man -oheistuotepaketista, eikä tekstiä voi kuvailla kaunopuheiseksi. Katkerat YouTube-käyttäjät toistelivat kommenttiosiossa massoittain vanhaa myyttiä, jonka mukaan pelitoimittajat saavat kaiken hienon, vaikka he eivät ansaitse tai osaa arvostaa mitään ja onnistuvat silti olemaan puolueellisia ja suosimaan arvosteluissaan yksinomaan niitä, joilla on kalleimmat lahjukset.
Totta on, että tavaraa tulee ovista ja ikkunoista välillä jopa alhaisen freelancerin roolissa. Ajatus siitä, että materia vaikuttaisi jotenkin toimittajien mielipiteisiin peleistä, ei kuitenkaan pidä paikkaansa, eikä siihen suinkaan ole syynä kenenkään ylivertaisen moraalikäsityksen vahvuus.
Pitkälti joka ikinen hiemankin merkittävämpi pelijulkaisu saa oheensa lehdistölle ja vaikuttajille lähetettävän pressipaketin, joka yleensä pursuaa krääsää muovifiguureista USB-tikkuihin ja halpapainatettuihin vaatteisiin. Tavaran laadussa ja kekseliäisyydessä on kyllä tasoeroja, mutta mikään peli ei varsinaisesti erotu edukseen pelkällä paketin olemassaololla. Pelaajankin toimituksen jokainen pöytätaso notkuu brändättyjä pikkutavaroita, eikä suurelle osalle löydy sen ihmeempää käyttöä, vaikka ele onkin mukava.
Ainoa tapa erottua massasta yksittäisen pelitoimittajan silmissä on lähettää tälle muisto pelistä, jota tämä jo valmiiksi fanittaa. Itse olen säästänyt Life is Strange -paketissa saamani ystävyyskorun, koska se on mukava fyysinen symboli itselleni tärkeästä pelisarjasta. Paketin saatuani Before the Stormin kädenlämmin arvostelu oli kuitenkin jo kirjoitettu, eikä killutin olisi pelastanut peliä kritiikiltä, vaikka se olisikin ehtinyt kotiovelle ennen deadlinepäivää. Miten muutaman euron muovinkappale voisi vaikuttaa pelikokemukseeni?
Toinen yleinen lahjonnan muoto on lennättää toimittajia hauskoille ja toiminnantäyteisille ennakkoreissuille. En ole päässyt matkustelemaan kokopäivätyöni vuoksi vuosiin, mutta opiskeluaikana muiden ruokittavana olo tuntui kiistämättä luksukselta. Pelin huonoutta mukavinkaan matka ei kuitenkaan peitä – päinvastoin. On kiusallista kaikille osapuolille, jos toimittaja tajuaa raivanneensa kalenteristaan päivän tai kaksi umpisurkean tekeleen vuoksi.
Matkoja ei tietenkään järjestettäisi, jos niillä ei olisi minkäänlaista vaikutusta, mutta julkaisijoiden tähtäimessä eivät ole arvosanat. Sen sijaan palstatila on usein tiukassa varsinkin ennakkopuolella, ja mukavalla ja monipuolisella lehdistötapahtumalla sitä voi kenties yrittää lunastaa itselleen kärkkäämmin kuin tarjoamalla pelkkää Steam-koodia sähköpostitse. Paikalla on usein kehittäjiä haastatteluvalmiudessa ja alueellisella yksinoikeudella tarjottuja ennakkopätkiä pelistä. Välit mediaan pysyvät lämpiminä, kun ihmiset ruudun toisella puolella saavat kasvot. En näe tätä negatiivisena käytäntönä, koska matkustelevien toimittajien todellisena päämääränä on tuoda laadukasta sisältöä lukijoiden saataville.
Railakkaista reissuista ja tuhdeista tavarapaketeista saa toki olla rehellisen kateellinen, mutta perättömien salaliittojen kehittely on jo vanha vitsi. Foliohattukommentoijat pilaavat itseltään hyvän pelijournalismin täysin turhaan muutaman muovinpalan vuoksi, eikä se tee hyvää kenellekään. Älkää tehkö sitä itsellenne!
Johanna Puustinen