Vuoden hiljaisin aika on taas käsillä. Harva kehtaa tuhlata uutispaukkujaan toukokuun loppuun, kun E3-messut ovat aivan kulman takana. Koetapa tässä sitten kirjoittaa ajankohtaisblogia! Onneksi vaihtoehtoja on. Pelaajalehti.comissa ei ole pitkään aikaan nähty pelitoimittajan arkea valottavaa materiaalia, vaikka lukijamme ovat tuntuneet sellaisesta aina ilahtuneen.
Itse kirjoitan tällä hetkellä ihka ensimmäistä aukeaman mittaista arvosteluani vieläpä suhteellisen korkean profiilin pelijulkaisusta, ja komennus on saanut minut pohtimaan omaa arvosteluprosessiani paljon. Neljän vuoden pestin aikana touhuun on toki kehittynyt jonkinmoinen rutiini, mutta suorittajaluonteeni vuoksi olen synnyttänyt uudesta koitoksesta jo kolmesataa kauhukuvaa, joita pyörittelen päässäni nyt päivin ja öin. Takavuosina avauduin ahdistuksestani IRC-Gallerian päiväkirjasivuille – nyt taakan saa kantaa blogini täällä.
Kun uusi latauskoodi kolahtaa postilaatikkoon, ensimmäisenä ei aukea konsoli vaan kalenteri. Ei ole lainkaan tavatonta, että kymmenien tuntien mittainen arvostelupeli täytyy saada mahtumaan painopäivää edeltävän viikonlopun puitteisiin. Menojen suunnittelu on meillä vähätöisemmilläkin avustajilla usein aikamoista tetristä, ja olen itse pariin otteeseen päätynyt ottamaan päivätöistäni lomapäivän pelaamista varten. Stressi on kova varsinkin silloin, jos pelin pituudesta ei vielä löydy luotettavaa tietoa edes verkosta, kuten juuri nyt.
En kuitenkaan menisi väittämään, että arvostelupuuhat varsinaisesti pilaisivat pelinautinnon. Olen luonnontilassa hidas ja kaikki nurkat nuohoava pelaaja, mutta on toisaalta suorastaan virkistävää, että tiukan aikataulun edessä täytyy silloin tällöin vetää mutkat suoriksi. Olen vuosien saatossa oppinut elämään sen totuuden kanssa, että kiirepelatessa jotain jää aina näkemättä.
Pelatessani teen jatkuvasti muistiinpanoja. Ajatusten ylös kirjaaminen on tärkeää kahdesta syystä. Muistiinpanot ovat toki tärkeitä kirjoitusprosessia aloitellessa, mutta minulle yhtä oleellinen on niiden tehtävä purkukanavana tilanteessa, jossa pelikokemuksesta ei voi tiukan embargon vuoksi vielä puhua kenellekään. Tajunnanräjäyttävät juonikuviot ja hauskat tilanteet menevät ikään kuin hukkaan, jos niitä ei voi jakaa, joten kirjaan ne ylös tulevaisuuden varalta.
Tätä tajunnanvirtaa on kaikkea muuta kuin mukavaa purkaa puhelimesta paperille myöhemmin, kun oma punainen lanka on kadonnut käsistä jo aikaa sitten. Toisaalta yhden tai kahden lauseen huomioistakin syntyy yllättävän helposti järkevä kokonaisuus, kun ne ryhmittelee osa-alueisiin aiheidensa mukaan. Minulla ei ole minkäänlaista listaa asioista, jotka haluan jokaisessa arvostelussani järjestelmällisesti käsitellä, mutta perusasiat tuntuvat tulevan jo selkärangasta. Sivun mittaista tekstiä paperille asetellessa pois jää usein jotain, jonka kovin tahtoisi sanoa, mutta aukeaman arvostelun kohdalla pelkään sanovani liian vähän!
Tätä pikaista sanaoksennusta seuraa arvosteluprosessin työläin vaihe. Kirjoitan nimittäin kaikki tekstini kahdesti. En tiedä, onko tapa yleinen, mutta minun on itse pakko tehdä arvostelusta ensin faktapohjainen luuranko, jossa kaikki konkreettiset asiat ovat paikoillaan ja oikeassa järjestyksessä mutta ei juuri lihaa luiden ympärillä. Sen jälkeen kirjoitan tekstin puhtaaksi tunteella sanankäänteitä ja pilkun paikkoja pyöritellen. Tämä on blogin otsikossa mainittua perfektionismia pahimmillaan, ja tahtoisinkin oikeasti oppia kirjoittamaan hyvää tekstiä suorilta käsin. En voi uskoa, että selvisin edes ylioppilaskokeiden esseeosioista kunnialla.
Arvostelun rakenne muuttuu yleensä useampaan kertaan tekstiä viilatessa, mutta sitäkin enemmän elää itse arvosana. Joskus huomaan, että teksti ei ollenkaan vastaa sitä numeroa, jonka aioin pelille antaa. Etenkin avustajanurani alkuaikoina keskityin arvosteluissani liikaa kritiikkipuoleen ja unohdin antaa kehuja, jolloin sain pelit kuulostamaan paljon surkeammilta kuin ne oikeasti olivat. Toisinaan olen saanut palautetta suoraan oikolukijalta tai toimitukselta, kun arvosana ja varsinainen arvostelu eivät ole olleet linjassa keskenään.
Kun oikean numeron kuitenkin saa vihdoin rustattua liuskan alalaitaan, on tekstin tuottamiseen voinut helposti upota kolmesta neljään tuntia. Omalla kohdallani tästä tosin ainakin 20 minuuttia vierähtää tyhjää otsikkokenttää tuskaisesti tuijotellessa.
Tahdon uskoa, että maailmassa on pelitoimittajia, jotka kirjoittavat vaikuttavimmatkin arvostelunsa vasemmalla kädellä Dotaa toisella ruudulla tahkoten. Kuten tämä teksti varmasti tekee selväksi, minä en itse ole yksi heistä, vaikka kovasti toivoisin olevani. Kenties toimittajuuden ei tarvitsisi olla näin työlästä, mutta näin oma pääni toimii. Toivottavasti lopputulos on edes suurimman osan ajasta sen arvoinen.
Johanna Puustinen