Ensimmäisen PlayStationin kerrottiin menneellä viikolla tekevän paluun trendikkäänä minikonsolina. Nintendon vastaavien julkaisujen tapaan kätevä pikkukone tarjoaa pelaajille tilaisuuden hankkia monia konsoliklassikon ikonisimpia nimiä yhdessä nykyvastaanottimiin yhteensopivassa paketissa. Aiemmat retropläjäykset eivät ole päätyneet omaan talouteeni suolaisen hinnan vuoksi, mutta tästä voin todeta maksavani 90-luvun lopun lapsena ilomielin vaikkapa toisen munuaiseni.
Kun mainitsin ilouutisesta taannoin kolmikymppiselle kollegalleni delhiläisen taksin takapenkillä, tämä torppasi ajatuksen kertaheitolla valistamalla minua isällisesti siitä, kuinka PlayStation ei ole vielä retroa nähnytkään: ”Palataan asiaan kymmenen vuoden päästä.”
Kuten arvata saattaa, kollegani on mielestäni täysin väärässä. Mikään ylempi taho ei ole omien tietojeni mukaan määrittänyt akateemisen tarkkaa vuosikertaleimaa, jonka videopelin tai nolon muotitrendin tulee saavuttaa, jotta sitä voi kutsua retroksi. Jos tarkkoja ollaan, Wiin ensimmäisten retrohenkisten Virtual Console -uusintojen julkaisun aikaan moni peli oli tuntuvasti nuorempi kuin reilusti parikymppinen PlayStation on nyt.
Teknologian saralla otettiin myönnettävästi pidempiä harppauksia alan ensimmäisten kahdenkymmenen vuoden aikana kuin yksin tämän vuosituhannen puolella. Mielleyhtymä herttaisen pikseligrafiikan ja retropelaamisen välillä on tämän vuoksi toki vahva, mutta omasta mielestäni kaksiulotteisuus ei ole retron keskeisin määrittelevä tekijä.
Retroon kuuluvat olennaisesti tietynlainen haikea nostalgia ja menneisyyden tavoittelu, ja juuri näitä hermoja mini-PlayStation minussa kutkuttelee. Moni muukin ikäiseni on aloitellut pelitaivaltaan nimenomaan Sonyn konsolin parissa. Vaikka kaikki pelinsä tuntevat tietävät teoriassa, miten arvokkaita virstanpylväitä Nintendon ensimmäiset Mariot ja Zeldat aikanaan olivat, mikään ei voi nostalgiassa vetää vertoja lapsuuden suosikeille. Toki ymmärrän, ettei Crash Team Racing ole samalla tapaa kuolematon mestariteos, mutta sen parissa olen kuitenkin viettänyt huomattavasti enemmän aikaa herkässä iässä.
En ole ajatuksineni yksin, eikä mini-PlayStation varmasti jää vaille yleisöä, jolle sen julkaisu on yhtä merkittävä tapaus kuin Nintendon minikonsolit olivat 80-luvun kasvateille. Tuo sukupolvi oli kenties ehtinyt PlayStationin ilmestyessä jo kyyniseen teini-ikään ja kadottanut ruusunpunaiset lasinsa, mutta minun ikäisilläni ne olivat tuolloin vielä visusti päässä. Niihin vuosiin me tahdomme nyt vuorollamme palata. Retro kuuluu myös meille!
Johanna Puustinen