Myytti, jonka mukaan videopelit aiheuttavat lapsissa ja nuorissa hillittömiä väkivaltaisia taipumuksia, tuntuu itse ihmiskuntaa vanhemmalta. Tutkijat ovat vuosia pyrkineet toteamaan yhteyden näiden kahden ilmiön välillä varmaksi, mutta kiistattomia tuloksia ei ole hyvistä yrityksistä huolimatta saatu aikaan.
Menneellä viikolla julkaistun uuden raportin mukaan epävarmuuden ajat ovat kuitenkin ohi. 24 aiemman tutkimuksen tuloksia analysoiva meta-analyysi kertoo väkivaltaisia videopelejä pelaavien lasten joutuvan useammin fyysisiin kahinoihin ja istuvan rehtorin kansliassa muita ikätovereitaan tiuhemmin.
Julkaisua on luonnollisesti seurannut etenkin rapakon takana aikamoinen mediamyrsky. Sen sisällöstä leijonanosa edustaa juuri sellaista vastuutonta roskajournalismia, josta jokin aika sitten avauduin tässä blogissa. Toisaalta kukapa ei tahtoisi tahkota klikkejä ajatuksella siitä, että kukkahattutätien pahimmat pelot on vihdoin todistettu oikeiksi?
Toimittajien olisi kuitenkin kannattanut tehdä taustatutkimuksensa kunnolla, sillä tarkemmalla silmäilyllä väite ei tunnu olevan alkuunkaan niin tukevissa kantimissa kuin otsikot antavat ymmärtää. Useampi alan tutkija on jo ehtinyt huomauttamaan, että oletettu linkki videopelien ja väkivaltaisen käyttäytymisen välillä on niin hatara, ettei sitä monissa yhteyksissä laskettaisi merkittäväksi. Tämän lisäksi analyysin toteuttanut sosiaalipsykologi itse myöntää, ettei syy-seuraussuhteen suuntaa voitu varmistaa. Toisin sanoen voi hyvinkin olla, että luonteeltaan väkivaltaiset henkilöt kallistuvat omasta tahdostaan väkivaltaisten pelien puoleen.
En itse ole psykologi tai tiedemies, mutta olen videopelaaja, eikä teinivuosistani ole vielä turhan paljon aikaa. Omasta kokemuksestani väittäisin, että Grand Theft Autoa rajoitteetta rämpyttävien lasten kotiolot ja kasvatus ovat suuremmalla todennäköisyydellä epävarmaa sorttia kuin niiden, joiden mediakulutusta valvotaan vanhempien toimesta. Voin ilman tutkijataustaakin todeta sataprosenttisella varmuudella, että puutteellinen vanhemmuus näyttelee käytösongelmien muodostumisessa huomattavasti suurempaa roolia kuin videopelit.
Mielestäni ei myöskään tunnu turhan mahdottomalta ajatukselta, että väkivaltaiset pelit vetoaisivat juuri sellaisiin yksilöihin, joilla aggressio-ongelmia on jo omasta takaa. Räiskintäpeleistä nauttivat toki monet täysin tasapainoisetkin tapaukset, mutta jos vaikkapa kasiluokan vaikeimman meno-Eetun annetaan valita Call of Dutyn tai Animal Crossingin välillä, ei liene vaikea arvata lopputulosta. Parhaassa tapauksessa väkivaltaiset videopelit voivat jopa toimia turvallisena tapana purkaa patoumia.
Epäilemättä maailmaan mahtuu tapauksia, joiden kohdalla fantasiaväkivalta on vaikeuttanut olemassa olevia käytöshäiriöitä tai hämärtänyt valmiiksi hataraa moraalikäsitystä. Moinen on kuitenkin ainakin tuoreen tutkimuksen perusteella niin harvinaista, etten itse kehtaisi uutisoida videopelien karmeudesta kovin vakavalla naamalla. Aina on muistettava, ettei korrelaatio kahden asian välillä välttämättä kieli kausaliteetista. Vaikka yhteys olisikin olemassa, emme ole vielä edes päässeet kysymykseen siitä, ovatko seuraukset pelinkehittäjien vai vanhempien vastuulla. Arvatkaapa, mitä mieltä itse asiasta olen!
Johanna Puustinen