Ei Grand Theft Autoa ilman skandaalinkäryä, kuuluu pelialan vanha viisaus. Tämänviikkoinen kohu on sentään laimeammasta päästä: satojen tai kenties jopa tuhansien pelaajien kerrotaan saaneen kerralla bannivasarasta viimeisimmän päivityksen jälkeen. Pelin Steam-arvostelujen keskiarvo huutaa punaista, ja niin huutavat myös keskustelupalstoja kansoittavat vainojen vihaiset uhrit.
Ottamatta kantaa siihen, oliko pelikieltoon suurimman osan kohdalla aihetta vai ei, turhautumisen voi ymmärtää täysin. Bannit ovat helposti kierrettävä toimenpide, joiden tarkoitus ei ole pitää pelaajaa kokonaan pois linjoilta väkipakolla. Sen sijaan tilin sulkeminen ryövää kohteelta kaiken, mikä tekee pelistä pelaamisen arvoisen, oli se rehellisesti hankittua tai ei.
Moinen vallankäyttö yhdistettynä tyypillisen löysiin turvatoimiin tilinluonnin puolella johtaa toisinaan siihen, että bannit saanut pikkuhuijari sisuuntuu toden teolla ja ryhtyy trollinhommiin aiempaa huomattavasti aggressiivisemmin. Pahimmillaan tilanteesta kärsivät kaikki. Pelikiellon saanutta kyrsii, hänen kanssapelaajansa kärsivät, ja pelinkehittäjä joutuu kuuntelemaan valitusta molemmilta osapuolilta.
Tuore GTA Online -tapaus sai minut pohtimaan vaihtoehtoja täysbanneille. Mieleeni muistui hämärästi urbaanilegendaksi luulemani tarina erityisistä häirikköpalvelimista, jonne bannit saaneet lähetettiin rypemään omassa liassaan jostain unholaan painuneessa verkkopelissä.
Lyhyt tutkimussessio kuitenkin paljasti, ettei kyseessä suinkaan ole nettilegenda vaan aivan todellinen tapaus. Erinäiset verkkoräiskinnät ovat jo pitkään parittaneet raivoluovuttajia ja huijareita matseissa toisilleen, mutta aivojeni tomuisista kätköistä esiin noussut tapaus koski EverQuest II -roolipeliä. Pelin kehittäjät laittoivat muutama vuosi sitten pystyyn tietynlaisen vankilapalvelimen, jonne häiriköt ja rikkurit hylättiin taunoilemaan keskenään vailla minkäänlaista valvontaa tai yhteyttä peliä ympäröivään yhteisöön. Jopa asiakaspalvelu oli hylkiöiden tavoittamattomissa.
Ensikättelyssä on helppo kuvitella, että moinen ratkaisu olisi pelimaailman sääntökirjoja luovasti soveltavien sankareiden unelma. Sääntöjen puute tekee niiden riskialttiista rikkomisesta kuitenkin mahdotonta tai ainakin mahdottoman tylsää, ja toisten trollien trollaaminenkin käy helposti pitkästyttämään. Palvelin kumisi tyhjyyttään, kun sinne karkotetut kaikkosivat toisten pelien tai vähintään uusien tilien pariin.
Mutta kuinka kävisikään, jos moinen ominaisuus oli sisäänrakennettu verkkopeliin alusta lähtien? Olisiko tilanne toisenlainen, jos pelaajat jaettaisiin järjestään lainkuuliaisiin ja lainsuojattomiin bannaamattomien ja bannattujen sijaan? Karkotus kivenkovien superurpojen palvelimelle saattaisi toimia varsin hyvänä karkotteena pikkurikollisuudelle, ja lavean polun periaatteelliset kulkijat, kuten modaajat ja huijarit, saisivat toimia vapaaehtoisesti oman päänsä mukaan omassa pikku maailmassaan. Kuolemantuomio vaihtuisi elinkautiseen, pelioikeutta ei vietäisi keneltäkään pois, ja pelaajan kuin pelaajan elämänlaatu riippuisi tämän omista päätöksistä.
Epäilemättä kapuloita rattaisiin työntelisi virsikirjan verran erilaisia vastuu- ja käyttöoikeusklausuuleita pelinkehittäjien leiristä, mutta konsepti on ajatuksen tasolla mielenkiintoinen. Saisivatko kunnon ihmiset vihdoin pelata pelejään rauhassa? Leviäisikö rappioyhteiskunta kriittisesti kehittäjien käsiin? Näihin kysymyksiin vastaukset saataneen vain kokeilemalla.
Johanna Puustinen