Vuodenvaihteen verkkaisia uutisvirtoja seuraillessa silmään sattui otsikko japanilaisesta Mercenaries Saga -sarjasta, jonka ensimmäinen osa saapuu pian länteen kahdeksan vuoden viiveellä. Tämä tietty uutinen lienee varsin pienen yleisön nautinto ja nimi itsellenikin pitkälti tuntematon, mutta lähtökohtaisesti moisten lokalisointiaukkojen tukkiminen on aina iloinen asia.
Pelistä tietoa kaivellessani ryhdyin jälleen kerran pohtimaan kaikkia niitä ammottavia kuiluja, jotka omaa yleissivistystäni rumentavat. Kuten minut on niin monesti ennenkin Pelaajacastin tai blogin puitteissa pakotettu myöntämään, olen ikäni puolesta jättänyt väliin käytännössä kaikki ennen vuotta 2000 julkaistut mestariteokset, ja sen jälkeisiäkin kokemuksia ovat rampauttaneet puutteellinen kielitaito ja lapsuuden rajallinen ymmärrys maailman menosta.
Siispä kun minua vuosikymmenen verran vanhemmat naavaparrat nauttivat ensimmäisistä Counter-Strikeistä ja Silent Hilleistä, itse keräilin lohikäärmeenmunia Spyrossa. Siinä vaiheessa, kun kasvoin ulos vaipoistani ja kykenin vihdoin joten kuten tosipelaamisen kynnelle, minua odotti jo järjetön lista täyden kympin kulmakivikokemuksia, joita en tule todennäköisesti koskaan katsastamaan.
Ongelmasta tekee varsin todellisen se, miten moni 80- tai 90-luvulla järisyttäväksi koettu nimike porskuttaa edelleen uusien jatko-osien voimin. Kynnys tarttua mihin tahansa Metal Geariin tai Resident Eviliin on valtavan korkea, kun pelaamatta ovat jääneet myös kymmenen edellistä. Tietämättömyys kuitenkin painaa: vaikka kaikki eivät kehtaakaan naljailla minulle samaan tahtiin kuin Pelaajan toimitus, haavoittuvaisuus paljastuu helposti pinnallisemmissakin keskusteluissa.
Siitä huolimatta minusta on kohtuutonta vaatia, että ikäiseni – saatika vielä myöhemmin pelaamaan aloittaneet – kahlaisivat läpi vuosikymmenten edestä väitettyä klassikkomateriaalia. Vapaa-aika ei riitä edes tänä vuonna julkaistuille peleille, ja vaihtokauppa tämän päivän kuumien hittien ja ajan epäilyttävästi kultaamien retroklassikoiden välillä on vaikea perustella ainakin omalla kohdallani.
Kenties vahvin peruste prioriteettien uudelleenjärjestelylle on vallitseva käsitys siitä, ettei yhtä tai toista lajityyppiä voi arvostaa pelaamatta ensin niiden tunnetuimpia edustajia. Totuus kuitenkin on, että lähes joka ikinen genre on tullut varsin pitkälle sitten Sen Yhden Kulmakivijulkaisun, ja pelaan näitä uusia ja uljaita versiointeja yksinkertaisesti mieluummin kuin nostalgiankäryisiä ensiyritelmiä. Kaikenlaiset hatunnostot jäävät tällöin toki huomaamatta, mutta en ole kokenut sen pilanneen yhtäkään pelikokemusta vielä tähän päivään asti.
Harvemmin moisten sisäpiirivitsien ja syvälle piilotettujen viittauksien ymmärtäminen sitä paitsi edes on yleissivistysseikka. Esimerkkinä voimme pohtia vaikka sitä, mitä Suomen kansalaiselta edellytetään yleissivistyksen nimissä: on hyvä tietää, keitä Aleksis Kivi ja Kekkonen olivat, mutta kenenkään koulusta jo päässeen ei oleteta osaavan nimetä kaikkia seitsemää veljestä tai valtionpäämiesten valtakausien tarkkoja vuosilukuja. Jos suomalaisen ei tarvitse erottaa Tuomasta ja Simeonia toisistaan voidakseen kutsua itseään suomalaiseksi, miksi minun pitäisi opetella ulkoa koko Kojiman tuotanto ansaitakseni pelaajan titteli?
Johanna Puustinen