Taas yksi ötökkäjahti
Etenkin tämän vuoden loppu on osoittanut, että monet pelit tuntuvat tänä päivänä ilmestyvän enemmän tai vähemmän puolivalmiina. Nyt ei puhuta pc-pelaajille tutuksi tulleista early access -pientuotannoista, vaan suurten studioiden ja kustantajien suurpeleistä.
Surullisia esimerkkejä ovat muun muassa Assassin’s Creed Unity, Halo: Master Chief Collection, Driveclub, Sonic: Boom ja pahimpana tapauksena jo viime vuoden puolella julkaistu Battlefield 4, joka saatiin lopulliseen pelikuntoon vasta tämän syksyn alussa. Ottaen huomioon kuinka paljon negatiivista uutisointia ja mainetta pelit ja pelisarjat tällaisesta julkaisusta saavat, voi helposti ihmetellä, miksi ne sitten julkaistaan, ennen kuin kaikki bugit ja ongelmat on saatu korjattua. Miksei vain lykätä niiden julkaisua parilla kuukaudella, että kaikki saadaan kuntoon?
Osa vastauksesta on valitettavan tylsä: taloudelliset realiteetit. Isot pelitalot ja kustantajat ovat julkisia osakeyhtiöitä, jotka ovat vastuussa osakkeenomistajille ja pörssikursseille. Suurten pelijulkaisujen ajoittaminen tiettyyn ajankohtaan vaikuttaa niiden sen vuosineljänneksen tuotto-odotuksiin. Merkittävän pelin julkaisun siirtäminen parilla kuukaudella saattaa siirtää sen seuraavalle vuosineljännekselle tai jopa kokonaan seuraavalle talousvuodelle.
Tällä on iso vaikutus yhtiön kvartaalin tai koko vuoden tulokseen ja samalla sen pörssikurssiin. Osakkeenomistajat eivät perinteisesti pidä heilahtelevista kursseista, joten pelikustantajien on pidettävä huolta siitä, että tulos pysyy tasaisena eikä ikäviä yllätyksiä tule. Tällaisen pohjalta on järkevämpää pistää buginenkin peli ulos kuin siirtää sen julkaisua.
Lisäksi elämme aikana, jolloin niin sanotut keskitason pelit ovat kadonneet kokonaan ja julkaisulistat ovat täynnä joko suurten sarjojen vuosittaisia jatko-osia ja suurten kustantajien uusia suurpelejä tai sitten ladattavia indiepelejä. Niinpä kustantajien on julkaistavia suurpelejään tasaiseen tahtiin joka vuonna tuloksen säilyttämiseksi, mikä tietenkin tarkoittaa hikisiä päiviä kehittäjille – etenkin kun pahimmillaan pitää vielä tehdä pelistä omat versiot edellisellekin konesukupolvelle muiden versioiden lisäksi. Rapatessa roiskuu, kuten sanonta kuuluu.
Viimeisenä osasyynä on se, että tänä päivänä etenkin konsolipelaajien pahimmat pelot parin laitesukupolven takaa ovat käyneet toteen: konsolien käytännössä lähes jatkuvaa verkkoyhteyttä voidaan käyttää kanavana pelien päivittämiseen julkaisun jälkeenkin. Enää pelien ei tarvitse olla lopullisesti siinä kunnossa kuin jossa ne levyillä tulevat, jos niitä edes levyillä enää ostetaan. Olisikin mielenkiintoista kokeilla, millaisia monet nykypeleistä olisivat, jos ei pitäisi pelikonettaan lainkaan verkossa? Kuinka moni peli olisi ilman Day 1 -päivitystä pelikelvottoman rikki? Käytännössähän tämä tarkoittaa – vaikka mitä muuta väitetään –, että pelikonsolit vaativat lähes jatkuvan verkkoyhteyden, jotta ne ja niiden pelit toimivat niin kuin niiden pitääkin.
Mikään näistä syistä ei tietenkään oikeuta pahasti bugisten tai viallisten pelien julkaisua, olivat ne kuinka suuria tahansa. Ne kuitenkin selittävät, etteivät tekijät tai kustantajat tee sitä pahuuttaan. Kukaan ei hyödy mitään siitä, että maineikkaan pelisarjan uusin osa jättää pelaajille huonon maun teknisten vikojen vuoksi julkaisussaan, etenkään jos samasta sarjasta pitää vuoden kuluttua myydä uusi osa samoille pelaajille.
Tämä on yksi niistä mielenkiintoisista ilmiöistä, jotka tekevät peleistä ja pelialasta niin omanlaisensa viihteenmuodon. Tällaista ei voisi tapahtua musiikin tai elokuvien puolella. Toisaalta jos emme ole valmiita ostamaan keskeneräistä levyä tai elokuvaa, pitääkö meidän hyväksyä viallisten pelien ostaminen vain siksi, että ne saadaan korjattua päivityksillä julkaisun jälkeen?
Miika Huttunen
Pelaaja-lehden päätoimittaja
Kirjoitus on julkaistu Pelaaja-lehden joulukuun numeron 147 pääkirjoituksena.