Pelaajan talviblogi

Thomas ruotii Guns'n Rosesin Chinese Democracya ja on pettynyt tiettyjen sanomalehtien albumivastaisuuteen, Rock Band 2 -pelisessio, mitä kaikkea loppuvuonna on tullut pelattua ja pitää pelata (Gears of War 2, Call of Duty: World at War jne.), New Xb

14.9.2011 22:27

Aika rientää. Voisiko joku muu toimituksessa kenties kirjoittaa toimituksen blogia? 🙂 Siinä projektia vuodelle 2009!

20.11.

Kirjoitin Pelaajalehti.comiin tänään kahdeksan uutista, koska halusin kilpailla Eemelin kanssa ja välttää kaikin tavoin joulukuun Pelaajan pääkirjoituksen kirjoittamista. Ja koska lehden tuotannon loppusuoralla lähinnä odotan lehden valmistumista ja vaivaan muita. Tosin olemme jo aika reilusti yli budjetin joulukuun lehden kanssa, ja maailmanlaajuinen lama tuntuu ikävä kyllä vaikuttavan nyt myös Suomessa, joten vuodesta 2009 tulee haastava meillekin, mutta toivotaan parasta.

Joten, toivottavasti jatkatte lehden tilausta, sillä siten tuette parhaiten toimintaamme, ja lupaan, että teemme kaiken mahdollisen tarjotaksemme teille edelleen Suomen parhaan pelilehden.

New Xbox Experience

Tulihan se sieltä. Saimme toimituksen testi-Xbox 360:een NXE:n jo pari viikkoa sitten, mutta sillä ei vielä paljoa tehnyt. Eilen päivitys julkaistiin kaikkialla, ja päivitin itsekin konsolini ja tein avatarin. En oikeastaan järin perusta avatareista ja pidän koko avatar-juttua Microsoftin tapana kopioida Mii-hahmoja, joita en niitäkään oikein ymmärtänyt.

Anyway, pakko on kuitenkin myöntää nyt, että ovathan nuo NXE:n avatarit hauskoja! Avatar-editori on todella hyvin tehty. Se tarjoaa juuri tarpeeksi vaihtoehtoja ja on tarpeeksi selkeä, että sitä saa tehtyä itsensä näköisen avatarin. Yleensä homma menee niin, että mitä tehokkaampi editori – kuten Tiger Woods -peleissä tai Saints Row 2:ssa – niin sitä vaikeampi sillä on tehdä itsensä näköinen hahmo. Vaihtoehtoja on aivan liikaa ja jos pitää käyttää slaidereita, niin sitten homma menee jo tosi vaikeaksi.

Osaa se Rare siis vielä jotakin! Tämä Raren tekemä NXE:n avatar-työkalu on selkeä ja monipuolinen. Kiva yksityiskohta on se, kuinka kaikille hiustyyleille, naamatauluille, housuille ja niin edelleen on grafiikan lisäksi selvät kuvaukset, joten sitä tietää nopeasti, mitä on valitsemassa.

Oma avatarini näyttää melko lailla itseltäni, joskin tein siitä vähän itseäni laihemman. Kaverini Diegon avatar aiheutti melkoista hymyä, sillä hänen italialaismafioso-avatarinsa on täysin hänen näköisensä. Muutenkin kaverilistalta löytyi muutama todella tekijänsä näköinen avatar. Etenkin Huttusen unessa oleva kalju kaveri näytti aivan oikealta Huttuselta väsyneessä mielentilassa! Kaverilistan selaaminen on aika hauskaa puuhaa, kun näkee niin erilaisia avatareja ja taustoja.


Huttunen valvetilassa!

Kivasti NXE saa Xboxiin uutta fiilistä. Olen tosin sen suhteen skeptinen, että tuovatko avatarit oikeasti lisää ei-hc-pelaajia Xbox 360:n pariin. Eiväthän he edes tiedä mistään NXE:stä yhtikäs mitään. Ehkä on hieman naiivia ajatella, että rennomman näköinen käyttis saisi ihmiset paremmin sinuiksi Xbox 360:n kanssa, mutta toisaalta Microsoftin Xbox-ryhmässä on tutkittu tätä hommaa kaikenlaisten tutkijoiden kanssa, joten eivätköhän he tiedä, mitä tekevät. Hc-pelaajat ovat Microsoftilla hanskassa, ja Jenkeissä firma osaa myydä pelejäänkin, kuten Fable II:n 800 000 kappaleen uskomaton myynti reilussa parissa viikossa osoittaa. Joten eiköhän siellä nyt viimeinkin opita tekemään jotain suuremman yleisön tavoitteluksi.

Itse ainakin pidän NXE:stä kovasti, kuten totesin, se saa konsolin tuntumaan todella tuoreelta. Nyt kun olisi vielä aikaa pelata lisää Gears of War 2:ta!

H-Townin ja Pelaajan 6v-bileet

Juhlistimme H-Townin (firmamme, joka kustantaa Pelaaja-lehteä) ja Pelaajan 6-vuotissynttäreitä Helsingissä Nolla-ravintolassa. Aikamoinen moka oli se, ettei meistä kukaan oikein ottanut kunnollisia kuvia bileistä. No, Kaitila otti pari kuvaa. Mutta oletin – ja aina sanon, että älä koskaan oleta mitään – Lassen ottavan kuvia, mutta hänen huomionsa oli aivan muualla. Joten meillä ei juurikaan ole bileistä kuvia.

Hyvät bileet muodostuvat kahdesta asiasta: hyvästä ruoasta ja suuresta alkoholimäärästä. Hyvällä musiikillakin on tietenkin sijansa, mutta koska bileissämme sai soittaa Guitar Hero: World Touria, niin se peitti alleen muun musiikin, josta itse huolehdin läppärin avulla. Ja tietenkin, eiväthän bileet ole mitään ilman kavereita.

Suuri alkoholimäärä on Suomessa itsestäänselvyys, mutta maassa, jossa on ankea ruokakulttuuri, hyvää ruokaa ei voi pitää varmana asiana.

Pelaajan bile-menu

Kana-caesar-salaatti
Cous cous -salaatti + tsatsiki
Broileri & lihavartaat
Paahdetut vihannekset
Kaupunkilaisleipää

Tietenkin, jos ruoka kuulostaa hyvältä, mutta ei maistu siltä, niin eihän homma toimi. Meillä ruoka oli kuitenkin todella maittavaa. Kakku oli puolestaan Kakku-Keisarilta, joka ei vedä vertoja Kakkugallerian kakuille, mutta hyvää Tiramisu silti oli.

Ehdin syödä vain puoli lautasellista, sillä olin koko ajan puhumassa jonkun kanssa tai muuten vain seurustelemassa, niin kuin näissä bileissä yleensä homma menee. Silti jäi huono omatunto, sillä paikalla oli monta tuttua kenen kanssa en ehtinyt jutella lainkaan.

Katsokaas tätä Eemelin paremman puoliskon leipomaa uskomatonta kakkua, jonka hän ystävällisesti leipoi meille. Teki tosi pahaa leikata viipale tästä mestariteoksesta, mutta pakko oli…ja hyvältä maistui, kiitoksia meiltä kaikilta toimistolla Jaana!

Ruoan ohella bileissä pitää olla aina ohjelmaa. Kolmivuotisbileissämme esiintyi underground-piireissä hyvin tunnettu Uusi Fantasia, joka taisi heittää bileissämme vuoden lähes ainoan keikkansa. Samoissa bileissä esiintyi myös beatboxaaja Felix Zenger, joka on nyttemmin jo melkoisen tunnettu ja kuuma nimi.

Tämän vuoden bileissä meillä oli Guy Windsorin johdolla The School of European Swordmanship -miekkataiturit vetämässä show’n. Tämä liittyi aiheeseen, sillä juhlistimme tietenkin samalla WoW-lehtemme lokakuista julkaisua. Porukalla oli todella vähän tilaa kokonaisvaltaisen show’n vetämiseen, mutta hyvin se meni, ja tuntui siltä, että onnistuimme yllättämään paikalla olleet vieraat positiivisella tavalla.

Insomniac edustaa

Kaverini Ryan Schneider, joka on Insomniac Gamesin markkinointi-/yhteisöjohtaja, oli myös bileissä. Hän oli Suomessa puhumassa tiistaina järjestetyssä IGDA:n seminaarissa Insomniacin kokemuksista Resistance 2:n usability-testauksessa. Meidän piti äänittää Ryanin kanssa podcast, mutta aikataulut eivät antaneet myöten. Maanantaina ehdimme hengata, ja vein miehen aamiaiselle Krullaan Fredalle, koska muutoin olin töissä. Tiistaina Ryan veti seminaarin, keskiviikon ja torstain hän oli Saksassa promoamassa Resistance 2:ta ja perjantaina hän tuli takaisin Suomeen bilettämään meidän kanssamme. Kiireistä oli.

Loppujen lopuksi hän joutui selvittelemään vielä lauantaista paluulentoaan bileissä, joten päädyimme nauhoittamaan haastiksen digisanelimella Nollan naisten vessassa kännissä, Huttusen kompatessa. Katsotaan, josko tätä haastista voi oikeasti käyttää!

Se, mistä Ryan oli puhumassa, oli ns. usability testing. Käytännössä usability tarkoittaa fokus-testaamisen seuraavaa astetta. Fokus-testeissä ryhmä tietynlaisia pelaajia pelaavat parin päivän ajan pelin aikaista versiota. Heidän pelaamistaan seurataan, ja session lopussa kysellään mielipiteitä. Ongelmana on tietenkin se, että yleensä paikalla on aina joku dominoiva uros, jonka mielipiteitä muut mukailevat.

Karu totuus on se, että valtaosa pelien ostajista ja pelaajista eivät edes tajua, miten pelissä pitäisi avata ovi tai mihin pitäisi mennä. Näin se vaan on. Fokus-testeissä sitten kuunnellaan palautetta pelin suhteen, mutta mielestäni kovin usein ilmiselvät virheet jäävät silti lopputulokseen. Osa tästä johtuu ylpeydestä, mitä meillä kaikilla on. Pelaajastakin on tehty lukijatutkimuksia, ja olemmekin muuttaneet lehteä palautteen perusteella, ja se on osittain parantunut suosiotamme, mutta jotkin jutut ovat sellaisia, etten millään haluaisi toteuttaa niitä, kun haluan pitää kiinni omista jutuistani lehden suhteen. Kaikki on aina kompromissia.

Pelien suhteen ongelma on tietenkin se, että siinä vaiheessa, kun peliä voi oikeasti näyttää ja pelata, on suurten muutosten tekeminen jo melko vaikeata. Se vie rahaa, ja jos sitä löytyy, niin aika ja resurssit ovat kortilla.

Usability-testaus on fokusryhmä-testaamista ammattimaisempaa ja syvällisempää. Pelisessioista nauhoitetaan dataa ja tehdään huomioita, jotka prosessia järjestävä taho muodostaa raporteiksi kehitysryhmälle, joka selaa palautteen läpi. Halo 3:n usability-testaus oli lähes tieteellinen prosessi, josta Wired-lehti kirjoitti äärimmäisen mielenkiintoisen artikkelin ennen pelin julkaisua. Tsekkaa artikkeli tästä.

Tästä tulikin mieleeni, että pelit ovat kalliita, mutta koettakaapa hetki miettiä, mihin kaikkeen sitä rahaa menee pelintekijäryhmän palkkojen ja tuotantokulujen ohella. Sitä menee edellä mainittuihin testeihin, jotka ovat kallista lystiä, ääninäyttelijöihin, lokalisoimiseen tusinalle kielelle, mainoksiin, konsultteihin, mainos- ja pelin tarinavideoiden tuotantoihin, mahdolliseen pelimoottorin lisensoimiseen, pelin kustantajan tuotantoryhmään, motion capture -sessioihin, orkesteriin, säveltäjään, nettisivujen tekijöille, tv-mainoksiin, dokumentteihin ja niin edelleen. Ei se 70 euroa enää tunnu paljolta, kun kuluja on niin mielettömästi, mutta 70 euroa on kuitenkin paljon rahaa, en todellakaan vähättele sitä, vaan lähinnä päivittelen, että miten tässä on varaa ostaa useampia pelejä ja vielä Pelaajan tilaus siinä samalla. Halusin vain tuoda esille sen seikan, että pelien tekemisessä on valtava koneisto, johon sitä rahaa uppoaa.

20.11.
Guns N’ Roses – Chinese Democracy

”What we have here is… failure to communicate. Some men you just can’t reach. So you get what we had here last week, which is the way he wants it… well, he gets it.”

Uskomatonta, mutta albumin julkaisu on enää parin päivän päässä. Olen jo ennakkotilannut albumin iTunesista ja sain samalla Chinese Democracy -sinkkubiisin, mutta aion ostaa albumin cd-levynäkin, jotta saan kunnon paketin ja levyn mukana tulevan vihkosen, jossa on tekijäluettelo. Olen miettinyt, mistä levy-kaupasta albumin ostan.

Helsingissä on Iso Roballa Stupido-levykauppa, josta olen itse asiassa viimeksi ostanut Loost Koosin ja Edu Kehäkettusen viimeisimmät albumit. En tiedä, tuleeko Chinese Democracy tuonne myyntiin, ja samalla näissä stadin erikoistuneissa levykaupoissa on jotenkin tosi vaikea käydä, sillä myyjät ovat myös tietenkin todella musatietoisia ja notkuvat usein kassalla jonkun frendin kanssa. On todella ahdistavaa mennä näihin kauppoihin ja uskaltaa kysyä jotakin näiltä supermusatietäjiltä. Tuntuu vain tosi vaikealta joskus, koska sitä hävettää, että hei, sori mä nyt tulin ostaa täältä tän yhden levyn, jos mä edes löydän sen täältä.

Olen kirjoittanut tästä albumista koko blogin olemassaolon ajan ja seurannut levyn tuotantoa viime vuosituhannen lopusta. Lehdissä heitellään kaikenlaisia lukuja kuten, että levyä on tehty ties kuinka monta vuotta ja siihen on käytetty 14 miljoonaa dollaria. Ainoa virallisempi budjettiarvio tuli New York Timesin parin vuoden takaisesta Chinese Democracy -artikkelista. Tästä lisää kohta.

Viimeinen virallinen uusi julkaisu Guns N’ Rosesilta on End of Days -soundtrackilla vuonna 1999 julkaistu Oh My God ja sitä ennen 1993 julkaistu Spaghetti Incident -albumi. Käytännössä W. Axl Rose on työstänyt uutta levyä ainakin kymmenen vuotta. Monet levyn biiseistä, kuten I.R.S., Catcher in the Rye ja There Was a Time mainittiin ensimmäisen kerran Rolling Stone -lehdessä vuonna 2000.

Nettiin vuosi vuonna 2003 parikin biisiä, kuten I.R.S. Bändi myös soitti vuosina 2001 muutaman keikan, mutta 2002 kiertue loppui lyhyeen. Vuosina 2006 ja 2007 bändi soitti lähemmäs 100 keikkaa, eikä Axl aiheuttanut ongelmia kuin muutaman kerran. Ärsyttää, kuinka monet lehdet kirjoittavat nyt huolimattomasti tutkittuja juttuja levystä eivätkä edes tajua, että bändi on ollut viime vuosina kiertueella. Helsingin kaksi keikkaa kesällä 2006 olivat loistavia. Tällöin Axl bailasi myös Kimi Räikkösen kanssa. Jotakin hyvää sentään Räkäkin on saanut aikaan, vetänyt keittoa Axlin kanssa, siitä annan hänelle pisteitä.

Ikuisuusprojekti

Onhan kuitenkin hillitön juttu, että suurin osa albumin biiseistä on ollut pitkälti valmiina ainakin jossakin muodossa jo 2000-luvun alussa. Mikä on kestänyt?

Ainoa kerta, kun Axl Rose itse on antanut virallisen lausunnon levyn saapumisesta, oli vuoden 2006 lopussa, kun hän sanoi lehdistötiedotteessa levyn ehkä ilmestyvän maaliskuussa 2007. Siitäkin on jo aikaa. Levy-yhtiö Geffen ei sekään ole erityisen virallisesti kommentoinut levyn julkaisua vuosien varrella. Joissakin tapauksissa bändin jäsenet olivat todenneet levyn ilmestyvän piakkoin jo vuonna 2002. Mitäköhän on tapahtunut vuosina 2002–2006, sen haluaisin todella tietää. Uskoisin, että taustalla on ollut kaikenlaisia lakiteknisiä asioita, joissa voi kestää ikä ja terveys.

Tästä tulee mieleeni, että on turha dumata pitkiä peliprojekteja kuten Remedyn Alan Wakea. Eivät he ole koskaan kertoneet pelin julkaisupäivää, joten on turha sanoa, että se on myöhässä. Onhan se tietenkin myöhässä ja tuotannossa on ollut ongelmia, mutta silti, jos voi työstää projektiaan vuosien ajan, niin miksei? Antaa mennä vaan. Toisaalta, Infinity Ward ehtii julkaista kolmannen Xbox 360 -pelinsä silloin kun Alan Wake viimeinkin ilmestyy, tai näin veikkaan.

Lauantai-aamu 22.11., totuuden hetki

Kävin lauantaina hakemassa Chinese Democracyn loppujen lopuksi Tunnelin levykaupasta. Olen tilannut levyn myös iTunesista, koska en osaa säästää rahaa. Ulkona on jäätävän kylmä ja eilinen viininjuonti tuntuu hiukan päässä. Pelaan pari matsia World at Waria netissä. Sitten lähden bussilla keskustaan. Käyn aamiaisella Krullassa Fredalla ja luen samalla albumin mukana tullutta vihkosta. Olen äärettömän kiinnostunut tekijöistä ja tekijälistoista. Kuuntelen musiikkiakin enemmän tuottajien kuin artistien takia. Tiedän elokuvista paremmin niiden kuvaajan, leikkaajan ja lavastajan kuin näyttelijät.

Chinese Democracyn vihkosessa on todella tarkasti tehdyt krediitit ja juuri sellaiset, joista tykkään. Jokaisen biisin tekijälista on pitkä ja todella monipuolinen. Listoista käy ilmi, kuka ja ketkä soittavat rumpuja, kuka on tehnyt rumpuohjelmointia, kuka on hoitanut orkesteroinnin, syntikkaohjelmoinnin, kitarasoolot, taustavokaalit ja niin edelleen. Axl Rose lukee melkein joka osa-alueella.

Olen itsekin eksentrinen persoona. Minäkin haluaisin, että jokaisessa Pelaajassa olisi äärimmäisen tarkka krediittilista: kuka on kirjoittanut mitäkin milläkin sivulla, kuka artikkeleissa on tehnyt haastattelut tai hoitanut kontaktit haastateltaviin, kuka keksi kuvatekstit jne. Tällaista ei kuitenkaan ymmärrettäisi, enkä oikeastaan osaa selittää, miksi edes haluaisin tuollaista. Sitä pidettäisiin jonkinlaisena egotrippinä, mitä se ei ole. Sitä vaan pitää yksityiskohdista.

Se, mitä haluan, että ymmärrätte, on se, että kuinka kauan levyä on tehty ja kuinka moni muusikko sen parissa on työskennellyt. Olen melko varma, ettei Axl Rose ole erityisen tasapainoinen ihminen. Taiteilijat ovat usein kovin eksentrisiä, mutta siitä Roselle pitää nostaa hattua, että vaikka osa levyllä soittavista muusikoista ei enää ole väleissä tämän kanssa tai edes bändin jäsen, kaikki saavat kuitenkin nimensä tekijäluetteloon. Axlin omassa sivun pituisessa kiitos-listauksessa mainitaan kaikki, ja se kirottu Räikkönenkin. Tietenkin, näiden muusikoiden sopimuksissa voi hyvinkin olla pykäliä, jotka takaavat, että heidän nimensä päätyvät albumille, kävi miten tahansa, ja tuskin Axl on kirjoittanut kiitoksiaan itse. Tai ehkä on.

Iso käsi Jarmo Luukkoselle, jonka nimi on upeasti Axlin kiitoslistassa. Jarmo ylläpitää www.heretodaygonetohell.com-sivustoa, joka on vanhimpia ja parhaimpia Guns N’ Roses -nettisivustoja. Tätäkin blogia varten olen käynyt läpi Jarmon saittia faktat tarkistaakseni. Todella hienoa työtä vuosien varrella, Jarmo, ja kiitos!

Vaihtuva kaarti ja biisien tekemisen vaikeus

Takaisin asiaan. Esimerkiksi kitaristi Buckethead (Brian Carroll) soitti bändissä vuoteen 2004 asti. Nine Inch Nailsissa vaikuttava Robin Finck oli mukana bändissä jo vuodesta 1996. Hän lähti 1999 ja palasi virallisesti takaisin vuonna 2000, ja taisi lähteä taas vuonna 2007 lopullisesti Nine Inch Nailsin matkaan. Rumpali Josh Freese oli mukana vuoteen 2000 asti. Axlin lapsuudenkaveri Paul Tobias saa krediittiä Catcher in the Rye-, Prostitute– ja I.R.S.-biiseillä, mutta hän saa vielä kitarakrediitit puolella albumin biiseistä. Tobias teki biisejä Rosen kanssa jo Appetite for Destruction– ja Käytä Sun Illuusiota -albumeille.

Se, mikä harmittaa minua todella paljon, ovat idiootit bändin fanisivuilla, jotka haukkuvat esimerkiksi bändistä häipyneet Finchin ja Mantian pettureiksi. Painukaa nyt… Nämä ihmiset eivät tajua, että siinä missä Axl Rosella on rahaa työstää levyä vuodesta toiseen, eivät muut jäsenet todennäköisesti saaneet rahaa kuin sessiomuusikkoina ja kiertueilta. Se ei ole hirveän paljon. Kun levyn tuotanto venyi, ja olihan heidän pakko ajatella tulevaisuuttaan, mielenterveyttään ja perheitään, ei ihme, että he lähtivät. En usko, että he kävivät erityisen hyviä keskusteluja Axlin kanssa siitä, milloin levy oikein ilmestyisi. Hienoa, että he kuitenkin ovat niin isosti mukana albumilla. Hiukan sama kuin Harrokin, joka lähti meiltä samoista syistä, kun emme vain kyenneet maksamaan tarpeeksi, että hän voisi elää sillä kunnolla, mutta hän tuli takaisin, vain taas lähteäkseen. Hyvissä väleissä kuitenkin ollaan.

Vuonna 2006 Ron ”Bumblefoot” Thal korvasi Bucketheadin ja Frank Ferrer tuli mukaan rumpaliksi Brian ”Brain” Mantian tilalle, joka siirtyi pois perhesyistä, mutta ei sitten palannut enää bändiin. Hämärä juttu tämäkin, sillä Brain soittaa rumpuja melkein kaikilla biiseillä. Tuntuu siltä, että sekä Bumblefoot että Ferrer olivat ratkaisevassa roolissa albumin valmistumisessa, sillä heidän soittoaan kuullaan melkein jokaisella biisillä.

Albumin biisejä on tehty todella kauan. Esimerkiksi Catcher in The Rye -biisin ovat säveltäneet Rose ja Tobias. Biisi mainittiin ensimmäisen kerran Rolling Stone -lehdessä jo vuonna 2000. Siis kahdeksan vuotta sitten. Jossakin vaiheessa Queenin Brian May vahvisti soittaneensa kitaraa biisiin, mutta häntä ei lopullisessa biisissä kuulla.

Catcher in the Ryen tekijäluettelon mukaan rumpuja soittaa Brain ja kitarasooloista vastaavat Bumblefoot, Robin Finck ja taas Bumblefoot. Siis, Bumblefoot, joka tuli bändiin vuonna 2006, soittaa tällä biisillä, jolla on kuitenkin myös Paul Tobiaksen kitarointia, veikkaan, että vuodelta 2000.

Tässä piilee se himmein juttu.

Chinese Democracy on ehkä kaikkien aikojen tuotetuin levy, jonka biisejä on palloteltu Logic Audiossa ja Pro Toolsissa vuosien ajan. Biiseissä soittavat sekaisin melkein kaikki, jotka vuosien varrella ovat olleet mukana albumin tuotannossa. Esimerkiksi Buckethead taisi soittaa kaikki osuutensa vuoteen 2004 mennessä, mutta hänen biiseillään soittavat myös Ferrer ja Bumblefoot, jotka tulivat bändiin vuosia myöhemmin. Se, kuinka nämä kaikkien eri muusikoiden eri vuosina soittamat osuudet on kyetty miksaamaan biiseiksi, on digitaalista studiokikkailua parhaimmillaan. Itse pidän tuotetuista, rikkaalta kuulostavista levyistä, miksi Metallican uusi ärsyttikin, sillä sen miksaus on aivan kamalaa.

Todennäköisesti Rose on studioarmeijansa kanssa hinkannut albumin biisejä vuodesta toiseen. Bumblefoot totesi haastattelussa, että joitakin biisejä varten oli vuosien varrella äänitetty satoja kitarasooloja, ja näistä ei näemmä mikään kelvannut, sillä monet soolot ovat nyt Bumblefootin käsialaa.

Levyn parissa on häärinyt ties ketä. Hauska juttu on se, että paristakin biisistä on Initial Production -krediitit (Better: Robin Finck, Madagascar: Youth) ja vastaavanlaisia omituisuuksia. Tunnettu tuottaja Roy Thomas Baker oli virallisesti mukana levyn tuottajana vuosina 2000–2002. Hän sai kenkää, mutta löytyy pariltakin biisiltä. Marco Beltrami on hoitanut kapellimestarin tehtäviä parin biisin orkestraali-osuuksissa, mutta hänenkin osallistumisensa levyn työstämiseen tapahtui joskus vuosien 2002–2004 välillä. Nuori tuottajaguru Caram Costanzo on Rosen ohella levyn tuottaja ja säveltäjänä muutamassa biisissä.

Onko tosiaan niin, että Rose on vain työstänyt albumin 14:ää biisiä käytännössä vuodesta 2000 lähtien, jolloin suurin osa biiseistä oli valmiina ainakin demoina. Onko vuosien varrella tehty satoja biisejä tai hiottu muutamaa kymmentä? Alan vähitellen tuumia, että ei, vaan albumin 14:ää biisiä on työstetty vuosien ajan. En usko, että Axl on ollut studiossa joka päivä, mutta melkoisella hartaudella hän on biisejä työstänyt. Tosin Sebastian Bach on todennut, että musaa olisi kolmen albumillisen verran. Kuitenkin kaikki nettiin vuotaneet biisit ovat juuri näitä albumille päätyneitä raitoja.

Chinese Democracyn biisit:

I.R.S.

Täyttä rautaa. Olen kuullut tästä muutamia kevyesti erilaisia versioita vuodesta 2004 lähtien. Biisin tekijälistassa lukee Rosen ohella Paul Tobias, joka on Rosen lapsuudenkaveri, jonka kanssa Rose kirjoitti esimerkiksi Use Your Illusionilla olevan suosikkini Back off Bitch. Tuntuu pahalta digata kyseisen biisin kitarasoolosta ihan törkeästi, koska se taitaa olla Tobiaksen eikä Slashin soittama.

I.R.S.:n creditsien mukaan biisin kaksi sooloa ovatkin Robin Finckin ja Bucketheadin soittamat. Mitenköhän tämä menee… jos biisin on säveltänyt kitaristi Paul Tobias, niin onko hän soittanut alkuperäiset soolot, mutta ne on korvattu uusilla? Ovatko uudet soolot täysin erilaisia kuin Tobiaksen? Tällaisia haluaisin kysellä Axl Roselta. Kun Izzy Stradlin ja Axl kirjoittivat aikoinaan biisejä ja saivat tekijäkrediitit, mutta Slash soitti soolon, niin keksikö Slash soolon, mutta ei saanut siitä nimeään biisin tekijälistaan vai soittiko hän esimerkiksi Stradlinin luoman soolon? Kuinka tuo oikein menee?

Tobias soitti GNR:ssä vielä pari keikkaa vuonna 2002 ja toimi säveltäjänä, mutta keikkailua ja kiertue-elämää vihaava Tobias häipyi bändistä. Joidenkin tietojen mukaan I.R.S. olisi jo sävelletty Appetite for Destruction -levyn aikoihin.

Loistava biisi ja levyn suosikkini. Mahtavaa kitarointia ja upea kertsi.

Better

Toinen sinkku. Axl totesi Helsingin toisella keikalla vuonna 2006 Finckin kirjoittaneen biisin. Finck oli pitkään bändissä mukana, mutta on nyt taas ainakin kiertueen ajan Nine Inch Nailsin kitaristina. Better on biisi, jonka ekoja kertoja kuullessani tuumin, että onpa kamala, mutta sittemmin biisi on iskenyt ja pidän sitä levyn toiseksi parhaana biisinä.

Etenkin soundi biisin puolessa välissä, jossa Axl huutaa uskomattomalla äänellä ”I never wanted you to be so full of anger…anger / I’ve never wanted you to be somebody else…” on hypnoottisen tarttuva. Siinä on jotakin uskomatonta raakaa voimaa, joka saa biisin keskittämään kuuntelijan kaiken huomion. I love it. Finckin industriaalitausta kuuluu biisissä, mutta hassusti tämän kitarasoolossa on jonkin verran Slashin blues-henkisyyttä, ja se kuuluu suosikkeihini. Buckethead hoitelee toisen soolon.

Suosittelen, että etsitte esimerkiksi YouTubesta Rock am Ring -festareilla vuonna 2006 taltioidun live-version biisistä, jossa tuo mainitsemani ”I never wanted…” -osuus on huikean kuuloinen. Axlin suoritus on suorastaan korvia riipaisevan uskomaton, kun hän karjuu sanat tunteella.

Street Dreams

Tunnettiin vielä viime vuoteen asti biisinä nimeltä The Blues. Balladi-biisi, josta pidän jonkin verran, mutta ei kuulu suosikkeihini.

If The World

Axlin vokaalit miellyttävät ja ärsyttävät. Bucketheadin akustinen flamenco-henkinen kitarointi biisin alussa on ihan siistiä, muttei oikein sovi kokonaisuuteen.

Prostitute

Rosen ja Paul Tobiaksen säveltämä biisi. Axlin laulu on hienoa ja herkkää. Diggaan eritoten tämän biisin rummuista. Kuten monessa paikassa on todettu, biisi kuulostaa ihan Bond-teemalta. Olisikin ollut, sillä viimeiset pari Bond-teemaa ovat olleet surkeita.

There was a Time

Tylsä biisi, yksi slovari liikaa ja Axlin laulaminen ärsyttää.

Madagascar

Ei se leffa. Axl Rose soittaa tällä biisillä kitaraa. Taitaa olla ainoa GNR-biisi, jossa Axl ottaa kitarakrediittiä. Rummut kuulostavat makeilta ja biisin sanoitukset tuntuvat läpikäyvän albumin eeppistä matkaa studiosta valmiiksi tuotteeksi.

Chinese Democracy

Pidän biisin sanoituksista ja Axlin laulusta, mutta olisin pistänyt Betterin ensimmäiseksi sinkuksi. Toisaalta, pakkohan se nimikkobiisi on laittaa kehiin. Jotkin kriitikot ovat syystä tai toisesta dumanneet Axlia suurudenhulluksi, koska biisillä samplataan Martin Luther Kingiä. Sillä saadaan biisiin vain eeppisempää fiilistä ja enemmän ”viestiä”. Diggaan kovasti biisin lyriikoista.

Catcher in the Rye

Mukiinmenevä kappale, joskin taas hitaanlainen biisi, jossa ei oikein ole särmää.

Sorry

Yksi harvoista albumin biiseistä, jotka eivät levinneet nettiin viime vuosina. Sebastian Bach hehkutti ihme kyllä ihan aiheesta tätä slovaria, jossa on melkoinen tunnelataus. Sorry erottuu selvästi albumin muista biiseistä. Rauhallisempi äänimaailma ei ole ihan niin täynnä kikkailua, kuin valtaosa muista biiseistä. Bucketheadin kauniissa soolossa on surua ja fiilistä. Mies osaa sekoittaa supertekniseen soittamiseensa tunnetta.

Shacklers Revenge

Löytyy Rock Band 2:lta. Tuntuu kovasti Bucketheadin biisiltä, vaikka tekijälistasta löytyvät Rosen ja ämpäripään ohella Costanzo, Mantia ja Scaturro. Industriaalimeininkiä, jossa on mahtava kertosäe.

Riad N’ The Bedouins

Hyvin vanha biisi, jossa on ärsyttävät vokaalit.

Scraped

Alkaa hämmentävillä huudoilla, kunnes biisi lähtee vyörymään eteenpäin.

This I Love

Hienot jouset tässä biisissä, ja pianomelodia on kaunis. Finckin ja Bumblefootin kitaroinnissa on fiilistä. Etenkin Finckin soolo on hieno. Biisin ainoaksi tekijäksi on merkitty Axl Rose.

Lopputulos

Levy on saanut positiivisia ja negatiivisia arvioita. Yksi negatiivisista on New York Timesin arvostelu. Sama lehti, joka kirjoitti pari vuotta sitten albumin tuotannosta ja Rosen megalomaanisuudesta. Sama negatiivinen linja jatkuu albumin arvostelussa. Lehti ei haluakaan pysyä asiallisena, vaan haukkuu levyn agendalla. Mielipide on tietenkin mielipide, mutta arvostelu kuulostaa hyökkäykseltä eikä reilulta arvostelulta. Albumi tuomitaan suurudenhulluutena ja koska sen on Axl Rosen ikuisuusprojekti. Ehkä musiikki kuitenkin on se olennainen asia. Tosin, miksi kiinnitän huomion negatiiviseen arvosteluun, kun positiivisiakin löytyy, kuten Rolling Stonen arvio.

Tämä ei ollut oikeastaan arvostelu albumista, vaan enemmän vuodatustani – tai voitaisiinko sitä kutsua blogaamiseksi? Olen kirjoittanut paljon, mutta olenko hehkuttanut? En. En ole todennut, että albumi on maailman mahtavin tai mitään sellaista. Kiinnostava tapaus se kuitenkin on, josta irtoaa juttua.

Chinese Democracy on vain nimellisesti Guns N’ Roses -albumi. On täysin turha verrata levyä Appetite for Destruction– ja Use Your Illusions -albumeihin. Ne olivat oikean GNR:n uskomattomia albumeja, jotka ovat vieläkin mestariteoksia.

Chinese Democracy on Axl Rosen megalomaaninen perfektionismia tavoitteleva albumi, jolta löytyy hyviä biisejä ja todella taidokasta sekä ammattitaitoista soittamista alan huippumuusikoilta. Sieluttomalta levy kuitenkin tuntuu, mutta oli se silti odotuksieni arvoinen. Ei se muuta sitä seikkaa, että minulle Slash on kaikkien aikojen mahtavin kitaristi ja alkuperäinen Guns N’ Roses historian paras rock-bändi.

Prodigyn uusi levy keväällä!

Toinen bändi, jolla levyjen tekeminen kestää aina ikuisuuden, on englantilainen Prodigy. Invaders Must Die -albumi ilmestyy maaliskuussa. Olen kuullut pari livetaltiointia uusista biiseistä, ja ne ovat kuulostaneet aivan mahtavilta, Jilted Generation -henkisiltä ralleilta. Liam Howlettillakin kestää albumien teko nykyisin sellaiset viisi vuotta.

Rock Band 2

Sain juuri postissa Rock Band 2:n PlayStation 3 -version, jonka kaverini Levi osti minulle Yhdysvalloista. Pelin eurojulkaisuhan on sössitty totaalisesti. Xbox 360 -versio on nyt myynnissä Euroopassa ja Suomessakin, mutta RB2-instrumentit tulevat myyntiin vasta joulukuussa. PS3, PS2 ja Wii -versiot tulevat myyntiin tammikuussa. Tuskin maltan odottaa, että pääsen veivaamaan peliä himaan. Pitää vielä tehdä siitä arvostelu joulukuun Pelaajaan.

Rock Band 1:n voi ostaa melkeinpä kaupasta kuin kaupasta, mutta pelin jakelija Electronic Arts ei juurikaan tee mitään pelin eteen, eikä ihme. EA panosti Suomessakin jo alustavaan markkinointiin vuoden alussa ja teetti kalliin promovideon, jossa pyöri kaikenlaista rock-staraa. Sitten pelin julkaisu siirtyi ja siirtyi…ja siirtyi. EA teki paljon työtä pelin eteen, ja sitten matto vedettiin alta. Tästä saa syyttää MTV Gamesia.

Nyt Rock Band 2 tulee markkinoille kuin nurkan takaa, eikä tietoisuus Rock Bandista tunnu olevan erityisen korkealla. Rock Band 2 on kuitenkin paljon parempi peli kuin Guitar Hero: World Tour. Microsoft-eksklusiivisuus kääntyy peliä vastaan, sillä muut kuin Xbox 360 -versiot ilmestyvät vasta tammikuussa.

Ohjaimissa

No niin. Nyt olen pelannut peliä yksin kotona. Helvetin hyvä peli, vaikka yksin pelasinkin. RB1:n biisien siirtäminen peliin ei ollut erityisen vaikeata, mutta ei maailman helpoin homma peruskäyttäjälle.

Ensiksi pitää ostaa PlayStation Storesta tai Xbox Live Marketplacesta Rock Band License Key, joka maksoi jotain 5 dollarin kieppeillä. 100 kilotavun kokoinen lisenssi installoituu, sitten käynnistetään Rock Band ja valitaan Export Songs -ominaisuus, jonka jälkeen peli kirjoittaa 1,6 gigatavun edestä biisejä kovalevylle. Nämä tulevat suoraan käyttöön Rock Band 2:een, lukuun ottamatta neljää biisiä, joista yksi on valitettavasti Metallican mahtava Enter Sandman.

RB2-biisilistassa näkyvät heti RB1:een netistä ostamani biisit, ja Export-operaation jälkeen ensimmäisenkin pelin biisit olivat soitettavissa. Hyvin toimii.

Homicide-kirja

Olen alkanut katsoa erään henkilön ehdotuksesta tv-sarjaa Langalla (The Wire). Ostin pari viikkoa sitten, kun kävin Media Moleculella Lontoossa, Homicide-kirjan Heathrown lentokentältä Roger Mooren elämäkerran ohella. Kyseessä on toimittaja David Simonin 1991 julkaisema kirja, johon The Wire -tv-sarja perustuu.

Simon vietti vuoden Baltimoren murharyhmän mukana ja kirjoitti kokemuksistaan kirjan. Myös hänen kirjoittamansa ja tuottamansa Langalla-tv-sarja perustuu juuri tähän kirjaan. Homicide on äärimmäisen mielenkiintoinen ja synkkää luettavaa. Baltimoressa tapahtuu keskimäärin 300 murhaa vuodessa. Murhaetsivän työ on varmasti kutsumusammatti. Työ on todella rankkaa niin henkisesti kuin työtuntienkin määrässä. Käytännössä etsivät ovat melkein koko ajan töissä, ja vaikka päivä on jaettu kahteen vuoroon, niin eivät rikolliset tietenkään katso, mihin aikaan rikoksiaan tekevät. Etsivät tekevät kuitenkin työtään hartaudella.

On huvittavaa lukea, kuinka suurin osa ihmisistä luulee tv-sarjojen ja elokuvien rikosetsivien toimilla olevan tekemistä oikean prosessin kanssa. Alle 10 prosentissa tapauksista saadaan esimerkiksi käyttökelpoisia sormenjälkiä murhapaikalta, ja useimmiten murhat selviävät yksinkertaisesti silminnäkijöiden ja kunnon etsivätyön avulla. Poliisit ja etsivät taistelevat myös uskomattoman byrokratiaviidakon alaisuudessa. Uskomatonta, miten he ylipäätään kestävät työtään.

Aloin katsoa Langalla-sarjan ensimmäistä tuotantokautta, ja vaikka ekat pari jaksoa eivät koukuttaneet, niin kun pääsin sarjaan sisään, niin huhhuh, miten kovaa kamaa. Pakko katsoa toinen kausi, heti kun ehdin.

Ne pelit

Pöydällä odottavat vielä Fallout 3, jota pitäisi ainakin kokeilla. En oikein usko, että se iskee minuun. Call of Duty: World at Warin moninpeli koukuttaa aivan samalla lailla kuin CoD4:nkin, ja vielä pitäisi pelata Gears of War 2:ta. Olen vasta… olen siellä luolissa sen valtavan käärmeotuksen perässä. Peli tuntuu semihitaan alun jälkeen tosi hyvältä. Kunnon rujoa meininkiä, ja Epic todellakin osaa tehdä loistavia jatko-osia. Stoori ja dialogi nyt melkein naurattavat, mutta tämähän on sitä itseään, poikien toimintameininkiä.

Ironisesti, juuri World at War ja Gears 2 tarjoavat mielestäni loppuvuoden varmimmat jatko-osat. Far Cry 2 jätti toivomisen varaan, Midnight Club: LA on ihan jees, Mirror’s Edge samoin, mutta kyllä vain ne odotetuimmat jatko-osat hoitivat homman kotiin. FIFA 09:ää ja PES 2009:ää pitäisi kanssa pelata, samoin LittleBigPlanetia… mistä löytää aikaa?

Pelasin juuri World at Warin zombitykitystä kahden kaverini kanssa, ja johan oli hauskaa. Selkeästi tätä tullaan tahkoamaan. Prestige-tilojen saavuttaminen moninpelissä tuntuu hitaammalta kuin CoD4:ssä, ja koska Prestige käynnistyy vasta tason 65 jälkeen, veikkaan, etten jaksa pelata Prestigen kuin kerran.

Pelaajacast

Yksi uusista jutuista WoW-lehden ohella, mitä saimme tänä vuonna aikaan, on Pelaajacast, eli Pelaajan podcast-lähetykset. Näistä on tullut kivasti palautetta, ja kiitos todella paljon arvosteluista iTunesissa, jotka ovat nostaneet Pelaajacastin todella hyvin esille.

Viimeiset pari Pelaajacastia eivät ole olleet erityisen hyviä, mistä otan syyt niskoilleni. Menemme tauolle joulukuun puolessa välissä ja palaamme jossakin vaiheessa tammikuussa levänneinä Pelaajacastin pariin.

Lisää luettavaa