Kymmenen oharia, mutta sitten se tapahtui: Pelaajan toimituksen jäsen uskaltautui Finngamerin pelimiittiin (ei, ekaa Tampere-boarditapaamista vuonna 2004 ei lasketa) ja siitä on jopa kuvallista todistusaineistoa.
Päivän ja illan isäntä, tapaamisen teeman mukaisesti pukeutunut herra Finngamer otti heti ohjat käsiinsä ja vei vieraat matkalle Nintendon historiaan.
Jokainen pelasi vuorotellen Super Mario Brosin kentän läpi. Tässä Tuulisti näyttää pelitaitojaan. Lyhyenä mainintana pienestä Suomesta: asuin häntä vastapäätä, kun aloittelin tiedotusopin ja filosofian opintoja Tampereen yliopistossa kauan sitten. Olemme sittemmin solmineet molemminpuolisen vaitiolosopimuksen. (Tähän liittäisin hymiön, mutta se ei ole sittenkään naurun asia 😀 )
NESistä edettiin Super Nintendoon ja laitteessa vierailivat niin Nintendon omat klassikot kuin Square-Enixin ja Capcomin helmetkin. Nintendo-teeman mukaisesti mehusteltiin sillä, kuinka arvaamaton onnetar on. Vuosikymmen sitten Square hylkäsi Nintendon ja loikkasi PlayStationin cd-levyjen kelkkaan, nyt se palaa optiselta medialta (joka muuten on liian hidas, kuten harjoittelijamme olisi sanonut) pelikaseteille, kun Dragon Quest IX ilmestyykin vain Nintendo DS:lle.
Onneksi miittien vakioväki opetti myös alkeita miittikieli-suomi -sanakirjasta. Esimerkiksi ”lesottaa” tarkoittaa, että viivyttelee mahdollisimman paljon ja vaarantaa pelihahmon hengen tarpeettomasti. Esimerkkini lienee myös ainoa painokelpoinen miittikielen käsite.
Kun Ehpram ei pelannnut, syntyi mittidokumenttia. Odotan mielenkiinnolla paljastuuko digivideokamerasta materiaalia, josta syntyisi Youtube-legendoja Olli Hokkasen tapaan. Kuulin muuten Ollin haastattelun Aamun peilistä, joten miehestä on ihan oikeasti kasvamassa julkkis.
Pakenin kuitenkin miitistä varsin aikaisessa vaiheessa parin tunnin jälkeen, jotta väki pääsi puhumaan vapaammin. Tuntui myös siltä, että kaljupääkiintiö uhkasi ylittyä, kun Opa ja Snake edustivat tyyliä joka tapauksessa.
Finngamerin asunnosta on kyllä mainittava, että vastaavaa pelien pyhättöä en ole koskaan nähnyt. Neo-Geo -kolikkopeli, N64-kauppaständi ja valtava kirjo konsoleita ja pelejä. Paikalla vieraillaan vielä tekemässä juttua, odottakaapa vaan.
Muuten joulu meni oikein mukavasti, tosin sen sijaan että olisin ratkonut Zeldaa tai Final Fantasy III:a päädyinkin Metroidien pariin GBA:lla. Fusion ja Zero Mission menivät molemmat joulun pyhinä läpi.
Syynä siihen oli perheen kanssa vietetty aika, kun puolisoni kanssa menimmekin vanhempieni luokse, jonne saapuivat myös kaksi siskoani miehineen. Isolla porukalla pääsimme sekä lautapelien (Sormusten herra läpi!) että Wiin kanssa vauhtiin.
Valokuvatodistusaineistoa ei ole, mutta kerrottakoon että Wiin uhreihin voidaan nyt lisätä myös yksi design-kattolamppu. Tim Henman eli siskon mies nousi ratkaisevaan syöttöön seisomaan, tempaisi mailan taakse ja – smash. Sirpaleet tuovat onnea, mutta eivät kyllä ilahduttaneet vanhempiani.
Myöhemmin Wii sai kuitenkin synninpäästön, kun isäni innostui keilailusta. Paljastui että hän niitti aikanaan vaihto-oppilaana Floridassa mainetta keilailumestarina, joten Wii Sports muistutti niistäkin kunnian päivistä. Oikealla liikeradalla on selvästi väliä, koska täyskaatoja syntyi hyvää tahtia.
Muita huippukohtia olivat Bomberman ’93– ja Dungeon Explorer -nelinpelit, joita Virtual Console tarjosi. Jälkimmäinen lähinnä muistutti, että oli peli mitä tahansa kuraa, on sitä hauska pelata porukalla.
Pyhinä jäin myös pohtimaan Lontoon Tate Modern -museossa vastaan tullutta taideteosta. Test Site -teos on modernin taiteen pyhätön valtavassa Turbine-aulassa ja se koostuu liukumäistä, joihin jonotti jatkuvasti useamman tunnin letkoissa ihmisiä. Sitä eivät siis saa aikaan pelkästään pelikonsolit, vaan myös muut huvit, selvästikin 🙂
Voimalaitoksesta museoksi muuttunut (ottakaa vaarin tästä ajatuksesta, Hanasaaren purkajat!) rakennus tempaisi useammaksi tunniksi mukaansa muutenkin, mutta Test Site oli Taten parasta antia. Parhaimmillaan taide saa esteettisten elämysten lisäksi miettimään ympäröivää maailmaa ja siellä olevia itsestään selviä asioita. Voisiko tällainen putkisto vauhdittaa esimerkiksi metroon menoa? Korvata koulussa rappuset? Olisiko se hyväksi vai pahaksi ihmisille? Tekisikö se elämästä onnellisempaa?
Outo oli myös tarina Tiranan kaupungin pormestarista, joka on maalauttanut harmaasta neuvostokaupungista värikkään neuvostokaupungin. Idea teki sen verran suuren vaikutuksen, että tiedän missä olen matkalla ensi kesänä.
Lyhyt matka tuli tehtyä jouluna myös Espanjan sisällissotaan, kun piipahdin Tampereella Pan’s Labyrinth -elokuvan ennakossa. Upea satufantasia nappasi ”vuoden elokuvan” tittelin Almodovarin Volverilta – näin vaikuttavaa tarinaa valinnoista ja rohkeudesta en ole pitkään aikaan nähnyt. Mielenkiintoisin hahmo elokuvassa oli fasistikapteeni, jonka kuoren alla piilottelee heikko ja epävarma ihminen. Sellaiset ovat tyypillisesti niitä, jotka tottelevat sokeasti käskyjä ymmärtämättä, että ihmisen tulee itse tehdä omat ratkaisunsa, niin vaikeita kuin ne usein ovatkin. Peesailu ja sen 2000-luvun ilmentymä, brändihuoruus ovat ilmiöitä, joita vastaan lupaan mitellä alkavana vuonna.
Vuoden elokuvan lisäksi jaetaan nyt vielä pari Lassin kunniamainintaa!
Vuoden peli: Shadow of the Colossus – tätä suurempaa seikkailua ei uusi sukupolvi pystynyt tarjoamaan. Mitä siitä, että tämän pelaa ”nopeasti” läpi? Vastaavaa tunnemyrskyä ei kolmannella kerrallakaan saa aikaan muu peli, ei edes uusi Zelda, joka tulee hyvänä kakkosena.
Vuoden mediaselittely: Rakas kilpailijamme teki Wii-sisällön kanssa joulukuussa aikamoisia puolitien ratkaisuja ja selitteli sitten asiaa epätoivoiseesti. Zelda kyllä arvosteltiin, mutta pisteet jätettiin pois – ja sitten valitettiin kuinka muut eivät pelanneet yhtään enempää. Logiikassa on jotain vikaa, ellei Pelitin väki sitten usko että pisteet ovat tekstiä tärkeämpiä. Pelaajassa kumarramme kyllä enemmän sanoja kuin yhtä numeroa. Samalla muiden Wii-pelien puutetta seliteltiin sillä, ettei niitä päästy pelaamaan kilpailijoita enemmän. Väärin. Emme kyllä nähneet iltamyöhällä Nintendolla Wii Sports -moninpelejä ja Wii Playta vääntäessämme paikalla kilpailijoiden toimittajia, vaikka saman bussimatkan päässä Valimossa pelasimmekin. Yhdysvaltain kirjeenvaihtajamme pisteli puolestaan ansiokkaasti ennen arvostelua läpi Red Steelin ja Monkey Ballin.
Vuoden levy: Food & Liquor, Lupe Fiasco – loistavaa hiphopia, joka pätkii gangstat näkemyksellisillä sanoituksilla.
Vuoden laite: Intel Mac Mini – hurmaava ja kaunis pieni tietokone, joka olohuoneen lcd:ssä tekee kaiken mitä mediakeskuksen täytyy. Runners up: DS Lite ja Wii, jotka yllättävät sekä designin että toimivuuden puolesta.
Vuoden mullistukset: Lassi muutti Helsinkiin, demokraatit rökittivät republikaanit Yhdysvalloissa, Pelaajalehti.com uudistui, E3:t loppuivat onneksi, viimeiset E3-messut sekoittivat uudestaan valmistajien konekisan (Riiiiiiiiiidge Racer!) ja aloin uskoa HD-pelaamiseen, kunnes Wii vakuutti ettei asia olekaan niin yksinkertaista.
Hurja vuosi takana, siis. Kiitokset kaikille lukijoille jälleen kerran – lisää kuulumisia taas ensi vuoden puolella.
P.S. Tehdään nyt joku lupaus vuodelle 2007… Uuden vuoden myötä aion ruveta istumaan ja miettimään enemmän miksi ja miten mitäkin touhuaa. Nykyihmisillä on taipumus ryntäillä, minunlaisellani hyperaktiivisella varsinkin. Tänään kaikki päättyy! Zahar, tohvelit!