Pelivalistajan puheenvuoro, eli kuinka suhtautua paljon pelaavaan lapseen tai nuoreen

Pelitaito-projektin tavoitteena on lasten ja nuorten liikapelaamisen ja pelaamisesta aiheutuvien haittojen ehkäisy. Projekti luo työkaluja ja apuvälineitä pelaamisen hallintaan sekä jakaa tietoa pelaamisesta.

2.10.2012 18:16

Virallisen kuvauksen mukaan Pelitaito-projektin tavoitteena on lasten ja nuorten liikapelaamisen ja pelaamisesta aiheutuvien haittojen ehkäisy. Projekti luo työkaluja ja apuvälineitä pelaamisen hallintaan sekä jakaa tietoa pelaamisesta. Toiminnalla edistetään pelien ymmärrystä, pelien lukutaitoa, vanhempien pelituntemusta ja kansalaisjärjestötoimintaa.

Paljon asiaa, mutta mistä projektissa oikeastaan on kyse?

Pelitaito-projekti on valistusta. Sanalla on melkoinen taakka – mieleen tulee sormenheristelyä ja se iänikuinen kukkahattu. Valistaminen on onneksi muutakin: tiedon jakamista ja vaihtamista, väärinkäsitysten kumoamista ja ajankohtaisiin asioihin reagointia. Pelaamisen osalta valitettavasti perinteinen negatiivinen stereotyyppi on ollut, ja on toisinaan yhä, vallalla. Pelitaidossa pyrimme tekemään jotain muuta.

Ketä me valistamme, miten ja mistä? Kuten virallisesta kuvauksesta käy ilmi, kohteita on useita. Tämä tuo mukanaan omat haasteensa. Näitä kuvastanevat parhaiten seuraavat kaksi lainausta:

”Yltiöpositiivinen suhtautuminen pelaamiseen. […] Ei ehkä kannata sanoa, että ihan yhtä ok on viettää 15 tuntia pelaamisharrastuksen kuin liikuntaharrastuksen parissa.”
(Vanhemman kirjallinen palaute koulun vanhempainillan jälkeen)

”Teidän aikomuksenne on kyllä hyvä, mutta linja on hirveän yksipuolinen ja tuomitseva.” (Peliharrastajan vastaus kyselyymme Assembly Summer 2012:ssa)

Pelien parissa on monenlaista toimijaa. On pelaajia, kasvattajia, pelintekijöitä, peliongelmaisten auttajia, päättäjiä ja peleistä kirjoittajia. Kaikilla näistä on oma mielipiteensä pelaamisen hyödyistä ja haitoista, ja näistä mielipiteistä pidetään usein tiukasti kiinni. Eri ryhmien kanssa on työskenneltävä eri tavalla. Yllä mainitut pelaajat ja kasvattajat ovat kaksi keskeisintä ryhmää.

Pelaajia kohtaamme ensisijaisesti erilaisissa tapahtumissa, esimerkiksi Assemblyilla tai LanTrekeillä, sekä netissä, kuten vaikkapa tässä kirjoituksessa. Pelaajien kanssa työ on usein herättelyä pelaamisen roolista omassa elämässä. Homma on yllättävänkin helppoa, nuoretkin pelaajat tiedostavat usein pelien haittavaikutukset ja suhtautuvat ylipäänsä koko asiaan fiksusti. Moni kertoo, että jossain vaiheessa on mennyt överiksi, ainakin sillä jollain kaverilla. Sormea ei tarvitse heristää. Usein riittää, että mainitsee siitä, että näitäkin asioita on hyvä miettiä.

Kasvattajat, kuten vanhemmat, opettajat ja muut nuorten kanssa työskentelevät ammattilaiset ovat usein haastavampi kohderyhmä. Mielipiteet on muodostettu jo aikapäivää sitten, eikä niitä hevin haluta kyseenalaistaa saati muuttaa. Syyttävällä sormea ei pidä kuitenkaan osoitella liikaa: pelikammoa on lietsottu mediassa huolella, eikä peliteollisuuskaan ole aina kantanut vastuutaan. Kasvattajille Pelitaidon viesti on usein hyvin toisenlainen kuin pelaajille: ”Pelaaminen on harrastus siinä missä lukeminen tai kitaran soitto.” ”Tiesittekö, että on kehittäviäkin pelejä?” ”Puhukaa lasten kanssa pelaamisesta, älkää vetäkö johtoja seinästä.” Ja niin edelleen. Ammattilaisia ja vanhempia kohdataan esimerkiksi vanhempainilloissa, messuilla ja ammattilaiskoulutuksissa.

Pelihaittoja ja liikapelaamista ehkäistään parhaiten meidän nähdäksemme rakentamalla pelien ympärille keskustelukulttuuria, joka perustuu faktoille kiihkoilun ja paniikin sijaan. Aggressiivinen ilmapiiri, kieltäminen ja syyttely eivät auta ketään tai paranna tilannetta. Tilalle Pelitaito tarjoaa mallia, jossa tunnistetaan hyödyt ja haitat, ja pyritään korostamaan ensimmäistä ja vähentämään jälkimmäistä. Yksinkertainen ajatus sinänsä, mutta ei läheskään niin helppo toteutettava, kuin voisi olettaa.

Pelikeskustelun rintamalinjat ovat rakentuneet vuosien mittaan ja juoksuhaudat on kaivettu syviksi. Niistä ei hevillä haluta lähteä liikkeelle. Näiden kahden aseman väliin jää pitkä ei-kenenkään maa, jolla projektimme liikkuu. Paikka ei ole helppo, välillä tultakin tulee molemmilta puolilta. Siitä huolimatta ja sen takia houkutellaan ihmisiä ylös poteroistaan ja puhumaan keskenään.

Keskustelu vaatii rohkeutta. Pelaajien kohdalla se on valmiutta myöntää, että pelaaminen voi mennä yli ja haitata omaa elämää, tai että K-18 -pelien pelaaminen alakoulussa ei ole hyvä idea lapsen henkisen kehityksen kannalta. Kasvattajilta kysyy rohkeutta tutustua peleihin ja pelaamiseen avoimin mielin, sekä tunnistaa ja tunnustaa, missä oman asiantuntijuuden rajat menevät. Molemmilta osapuolilta vaaditaan uskallusta ja halua tulla ulos omalta mukavuusalueelta, ottaa selvää asioista, puhua ja kuunnella.

Maailmaa – niin omaa kuin muidenkin – on vaikeaa muuttaa ilman tuoreita näkökulmia ja uutta tietoa. Kuka tietää, ehkä tämäkin teksti saa jonkun lukijan ajattelemaan pelaamista hieman eri kannalta. Siitä Pelitaidossa on kyse.

Mikko Meriläinen
Projektiasiantuntija, Pelitaito

Tutustu projektiin osoitteessa www.pelitaito.fi

Lisää luettavaa