Puoluettomuuden illuusio peliarvosteluissa

Janne Pyykkönen blogahtaa peliarvostelijoiden subjektiivisuudesta.

21.10.2012 15:28

Peliarvosteluista puhuttaessa kuulen tasaisin väliajoin vaatimuksen, jonka mukaan peli pitäisi ”arvostella objektiivisesti”. Se on mahdoton vaatimus, joka kannattaa jo unohtaa.

Objektiivisuus on sanakirjamäärityksensä mukaan tasapuolista, puolueetonta ja mikä tärkeintä, ihmisten henkilökohtaisista mielipiteistä riippumatonta. Sen vastakohta on subjektiivinen eli henkilökohtainen näkemys, joka rakentuu jokaisen ihmisen ajatuksista ja kokemuksista, ja nyt tullaan asioiden ytimeen: jokainen peliarvostelu, joka ei ole pelkkä pelin ominaisuuksien kauppalistamainen luettelo, on aina subjektiivinen. Viime vuosien parhaana esimerkkinä voi käyttää Arkanen tuoretta Dishonored-hiiviskelypeliä, joka antaa pelaajalle todella vapaat kädet ja todella suuren vapauden sen suhteen, pitääkö pelistä vai ei.

En ole itse kirjoittanut pelistä arvostelua, mutta nostan tähän lainauksia sen saamista arvioista maailmalta. Esimerkiksi pahamaineinen Metacritic on tähän hyvä lähde, sillä erityisesti käyttäjien arviot heittelevät villista laidasta laitaan.

Eräs pelaaja kirjoittaa: ”Olisin odottanut saavani enemmän kuin 5,5 tuntia pelattavaa 60 dollarillani.” Menemättä sen enempää suomen ja USA:n pelien masentaviin hintaeroihin, voin lukea kommentin vain päätäni pudistellen. Minä käytin neljä tuntia jo pelin ensimmäisen varsinaisen salamurhatehtävän tutkimiseen.  Tapoin sen kohteen viidellä eri tavalla, epäonnistuen ja onnistuen vuoron perään. Tärkeintä ei ollut se, pääsinkö kentän läpi, vaan se miten tyylikkästi tein sen omasta mielestäni.

Dishonored ei itsessään anna tästä pisteitä, joten toisaalta miten minäkään voisin sanoa kumpi näkemys pelin ”todellisesta pituudesta” on oikea. Sama pelaaja tosin väittää, että grafiikka on kauheaa, jolloin ollaan mielestäni jo Twilight Zonella. Taiteellisesti yhtä vaikuttavaa ja yhtenäistä kokemusta ei tältä vuodelta tule heti mieleen.

Dishonoredin kaltaisessa pelissä jopa vaikeustaso voi näyttäytyä aivan erilaisena riippuen pelaajasta. Peli on varmasti kaikkien mielestä helppo. Perustasolla kentät voi juosta läpi naureskellen, kunhan ei miekkaile viittä miestä vastaan yhtä aikaa, ja sekin onnistuu erikoiskykyjä ja varusteita käyttäen. Onko se paha juttu hiiviskelypelissä?

Minusta ei. Päähahmo Corvo Attano on Zorron ja Batmanin yhdistelmä, jolla on pelimaailman Saatanan vastineen antamat supervoimat ja hullun tiedemiehen kehittämät ylivertaiset tappovälineet. Kun lähtökohdat ovat tällaiset, ei minusta kysymyksessä ole enää se, onnistuuko pelaaja tehtävässään. Sen sijaan kysytään sitä, miten hienosti hommat hoidetaan. Huomasin lataavani pelin, kun turvauduin mielestäni liian helppoon tai tyylittömään keinoon. Kuitenkin toiselle pelaajalle juuri pelin tiukasti rajaaman haasteen puute voi olla elämän ja kuoleman kysymys, joka tekee Dishonoredista kuraa. En voi sanoa tässäkään tapauksessa kumpi meistä on ”oikeassa”.

Meillä on joka tapauksessa taipumusta tuomita kanssapelaajamme vääristä mielipiteistä. Olen lukenut Dishonoredia kokeilleiden veteraanipelaajien kommentteja, joissa tuomitaan ”nuubeiksi” ne, jotka eivät vihaa Corvon maagista Blink-kykyä, jolla mies voi suihkia halki kenttien kuin raketti ja lennellä talojen katolle kymmenen kertaa vauhdikkaammin kuin Mirror’s Edgen Faith. Corvo voi myös kurkistella törkeästi nurkkien takaa, ilman että vartijat huomaavat seinän takaa pilkistävää metallimaskia.

Nämä asiat tuntuvat olevan suoranaisia loukkauksia vanhalle stealth-pelaamisen koulukunnalle, joka on tottunut hitaasti varjoista varjoihin liikkuviin ja pimeydessä sokeisiin sankareihin kuten Thief-klassikkojen Garrettiin. Kuitenkin juuri Thiefeihin upottamani lukemattomat tunnit tekevät Dishonoredista niin virkistävää. On outoa kokea nopeatahtista ja sujuvaa hiiviskelyä, jossa pelaaja ei olekaan haavoittuva ja heikko jäätyään kiinni. Ja uutta sekä outoahan me aina vierastamme.

Palataan siis subjektiivisuuteen. Voisin kirjoittaa Dishonoredista ylistävän arvostelun, ja siitä olisi hyötyä sen lukijoille ainoastaan siksi, että voisin kertoa pelin ominaisuuksista omiin kokemuksiini ja mielipiteisiini pohjaten juuri kuten tein äsken vaikeustason suhteen.  Parhaassa tapauksessa nekin, jotka Dishonoredia vihaisivat, osaisivat lukemansa perusteella välttää peliä ymmärtäen silti minun kantani. Se on haastavaa mutta mahdollista, toisin kuin puolueettomuus. 

P.S. Dishonored on loistava, ja muuta väittävät ovat täysiä nyyppiä.

Lisää luettavaa