Viime viikolla keskustelu kävi ilahduttavan vilkkaana, kun otin kantaa tapaus Gamergateen sen kaikessa monimuotoisuudessaan. Moni koki ilmiön eri tavalla kuin mitä itse kuvasin ja kannattaakin muistaa, että Sunnuntaiblogissa tullaan aina käsittelemään asioita minun kokemukseni kautta. Harvoin osun absoluuttisesti oikeaan, sillä yleensä käsittelen pelejä, ilmiöitä ja tapahtumia kylmän faktatiedon jakamisen sijaan. Ei ole olemassa oikeaa tai väärää mielipidettä.
Olen seurannut vierestä kun mielipidekirjoittajat ottavat vastaan hyökkäyksiä omaa persoonaansa kohtaan. Henkilökohtaisuuksiin pureutuva kritiikki ei mielestäni ole rakentava tapa toimia, ja olenkin iloinen ettei oman blogini osalta ole tarvinnut käsitellä mitään vastaavaa. Muutamia rautalankoja on joskus väännelty, mutta pääsääntöisesti olen tyytyväinen siitä miten vähällä olen päässyt. Koen, että voin käsitellä aihetta kuin aihetta tietäen, että yleensä minut ihmisenä jätetään rauhaan.
Jotta tämä ei mene täysin silkaksi lässyttämiseksi, puhutaan hetki jostain muusta. Lähestyvä talvi on perinteisesti merkinnyt minulle Assassin’s Creed -aikaa. Sarjan tuoreimmat osat ovat tarjonneet pettymyksen toisensa perään, mutta odotan ja toivon, että käsillä oleva muutoksen aika toisi tullessaan vähän sitä samaa henkeä, josta aikaisemmin niin pidin. Siinä missä edelliselle sukupolvelle julkaistava Rogue päättää meriseikkailun ympärille keskittyvän saagan, vie nykyiselle konsolisukupolvelle tarkoitettu Unity sarjaa taas askeleen eteenpäin.
Harmittaa todella paljon, etten ole saanut sarjasta kiinni sitten Revelationsin pelattuani. Assassin’s Creed 2 oli aikoinaan yksi suurimpia juttuja videopelirintamalla ja fiilistelen sen luomaa tunnelmaa edelleen. Ezion trilogia oli salamyhkäinen myös Desmond Milesin osalta, joten jatko-osia odotti mielellään. Tarinan käänteitä ja peliin sijoiteltuja pieniä pulmia tuli selviteltyä suurella innolla, sillä halu tietää taustoista tapahtumien takana oli aitoa. Ehkä aika kultaa muistot, mutta kyseinen trilogia oli myös aikaa, jolloin salamurhaajan tarina oli juurikin sitä itseään, näkymättömissä hiiviskelyä.
Assassin’s Creed 3:sta lähtenyt suunnan muutos oli kieltämättä kaivattua, kun samaa hahmoa oli seurattu jo kolmen pelin verran. Connorin tarina oli kuitenkin sanalla sanoen tylsä ja vailla tarttumapintaa, puhumattakaan Desmondin matkan päättäneestä osuudesta. Kyseessä oli selvästi pelisarjan huonoin osuus, ja vaikka Assassin’s Creed 4 merellisine maisemineen petrasikin hienosti, oli sarja menettänyt silmissäni jo teränsä. Kautta aikain pelisarjan suurimpia kiintopisteitä itselleni oli nykyaikaan sijoittuva taisto assassiinien ja temppeliritarien välillä, mutta nyt sekin tuntui pakolliselta pahalta, ikään kuin puoliväkisin toteutetulta osiolta. Samanlaista imua ei enää syntynyt.
Suoraviivainen toiminta simppelien tehtävärakenteiden kera ei välitä sitä tuntemusta, mitä itse olisin pelisarjalta kaivannut. Tietenkin ajat muuttuvat ja pelit muuttuvat, sehän on kaikkien kannalta hyvä ettei paikoilleen jäädä junnaamaan. Monet pelisarjat ovat saavuttaneet huippunsa vasta muutaman pelin haparoituaan, mutta kaikesta muutoksesta ei ole pakko pitää siitä huolimatta. Assassin’s Creed– sarjan suosio kielii eittämättä siitä, että suoraviivainen toiminta maistuu suurelle yleisölle edelleen.
En oikeastaan odottanut tulevia pelejä, mutta varovainen kiinnostukseni on kuitenkin noussut etenkin Unitya kohtaan. Asetelma mahdollistaa sekä vanhasta että uudesta ammentamisen, ja toivon kovasti, että tämä silkkaan toimintaan pohjautuva vaihe olisi jo ohi. Ehkä olen ikuinen optimisti, tai ihan hölmö, mutta odotan vielä löytäväni lapsenomaisen innostukseni sarjaa kohtaan.
Jenni Ahlapuro