Minua on jo hyvän aikaa vaivannut oma vapaa-aikani. Sen lisäksi että teen paljon töitä ja yritän opiskella parhaan taitoni mukaan siinä sivussa, vietän myös jossain määrin lyhyitä ajanjaksoja, joita ei ole ennalta suunniteltu millekään aktiviteetille. Tarkoitukseni ei ole nurista, sillä aktiivinen tekeminen pitää mieleni tyynenä. Se mikä minua harmittaa, on kyvyttömyyteni rauhoittua silloin, kun sen aika on.
Tykkään katsella televisiota. En varsinaisia lähetyksiä, mutta etenkin erilaiset suoratoistopalvelut ovat suuressa suosiossa kotonani. Seuraan mielelläni sarjoja ja elokuvia ihan laidasta laitaan, mutta vain kaikista mielenkiintoisimmat tapaukset pystyn katsomaan jotenkuten suunnitellussa aikataulussa. Kaikki muu kertyy mielen perukoille odottamaan sopivaa hetkeä, joka osuu kohdalle aina liian harvoin. Ja tämän ajan koittaessa en malta käyttää sitä vain passiiviseen olemiseen. Muistan olleeni intohimoinen lukutoukka, mutta nyt ajan antaminen kirjoille tuntuu vaivalloiselta kaiken muun tekemisen ohella.
On olemassa ihmisiä, joille keskittyminen on erityinen haaste. Minä olen ollut sellainen lapsesta asti. Vasta digitaalisten virikkeiden lisäännyttyä huomaan, että yllättävän pienistä asioista koostuva ongelmani saa suoranaista yllykettä. Haluan ikään kuin maksimoida vapaa-aikani, ja tämä ajattelumalli johtaa luonnollisesti epäinhimilliseen moniajosuorittamiseen. Kirjoittelen tätä samalla kun katselen From Dusk Till Dawnin ensimmäisen kauden päätösjaksoa, koska en osaa olla tekemättä mitään. Alun alkaen olin valikoinut viikolle tietystä päivästä lohkon, jonka käyttäisin kirjoitustyöhön. Samaan aikaan olen tyytyväinen, että pysyn aikatauluani edellä, mutta toisaalta olen myös huolissani.
En halua pitää puhelimessani minkäänlaisia ääniä päällä, mutta reagoin silti ninjan nopeudella pelkkään värinään. Olen käytännössä aina tavoitettavissa ja pikaviestimiä löytyy mobiililaitteistani joka sormelle. Päivästä riippuen koen joko ahdistusta valtavasta informaatiomäärästä, tai tyytyväisyyttä siitä, että pysyn tehokkaasti ajan tasalla. Kuten kuka tahansa muukin, kannan puhelintani mukanani lähes kaikkialle. Tämä takaa sen, että työni ja vapaa-ajan viettoni keskeytyvät mukavasti muutamien minuuttien periodeissa.
Pelit mielletään liian usein adhd-sukupolven ajanvietteeksi, jotka tuottavat loputonta aktiviteettiä keskittymiskyvyttömälle pullamössölle. No, aina en voi keskittyä edes niihin. Kirjoittaa ei pysty, mutta pieniä huomioita tulee heiteltyä liian helposti peliystävällisille irc-kanaville kesken välianimaation. Ja tietenkin vastattua saapuvaan mailiin. Tai twiitattua maailman paras oivallus maailman keskinkertaisimmasta pelistä, joka loppupeleissä ei oikeasti kiinnosta ketään. Mietin pitkään, miksei pelit imaise minua mukaansa kuten ennen, kunnes tajusin syyn olevan yksinomaan minussa. Joskus töistä kotiin tullessa unohdan puhelimen sopivasti laukkuun ja vietän päiväni rauhassa, vain lukeakseni myöhemmin kiukkuisia viestejä iltasaduksi.
Oikeastaan ainoa aika rauhoittua on iltaisin sängyssä, jolloin katselemme usein telkkaria. Hoidan ehkä viimeisiä työasioita tai sosiaalisia suhteitani aina siihen saakka, kunnes paha silmä pakottaa puhelimen piiloon. Kun rennon olemisen aika viimein koittaa, sammun kuin saunalyhty kesken maailman parhaimmankin elokuvan. Olen harrastanut pahaa tapaani jo vuosia, mutta vasta nyt ymmärrän oman kehittymisen tarpeeni. Mietin tovin, kirjoitanko jossain määrin henkilökohtaisesta aiheesta laisinkaan, mutta uskoisin, että digitaalinen maailma haastaa myös muita samalla tavoin.
Jenni Ahlapuro