Olen huono moninpelaaja, lähinnä siksi, etten oikeastaan jaksa turhan usein itselleni vieraita ihmisiä omissa peleissäni. Kiinnyn kyllä tiettyihin nimikkeisiin, mutta pääsääntöisesti esimerkiksi yksinpelikampanjoiden kylkeen tuupatut pakolliset hippasleikit eivät jaksa kiinnostaa henkilökohtaisella tasolla juuri yhtään. Siitä huolimatta olen suuri yhteistyötilojen ystävä, ja tutussa porukassa jaksan vääntää yhteisen tavoitteen nimissä mielelläni tuntikaupalla. Joskus jopa itse peli muuttuu seurassa toissijaiseksi yhdessä tekemisen noustessa tärkeimmäksi tekijäksi. Alla muutama poiminta siitä, miksi yhdessä tekeminen on niin mahtavaa:
Seura rohkaisee. Pelkään harvakseltaan mitään, mutta esimerkiksi klassiset zombiet peleissä saavat ikäviä tuntemuksia kulkemaan selkärankaani pitkin. En ole ihan hirveällä innolla astumassa peliin jossa minut heitetään selviytymään moisten keskelle, olkoonkin yksin suosikkisarjoistani elävillä kuolleilla läpeensä kyllästetty. Kimpassa mikään paha ei tunnu pelottavan, sillä kasuaali suunsoitto tuppaa tappamaan pahaenteisen tunnelman. Tämän huomasin taannoin käytännössä tuoreessa selviytymiskauhu Dying Lightissa, joka on itseasiassa yllättävän kepeää ja hauskaa kaksinpelattavaa. Ainakin ennen ensimmäistä yötä, jonka jälkeen kaikki muuttuu kahden ihmisen paniikinomaiseksi kakofoniaksi.
Seurassa joku on aina todistamassa urotekojasi. Jokaisella on varmasti niitä hetkiä, kun pelissä tapahtuu jotain todella siistiä, lähinnä oman etevyyden tai tuurin ansiosta. Vaikka nykykonsoleilla on mahdollista myös tallentaa näitä tilanteita videolle, ei se aina ole mielekästä tai tarpeellistakaan. Kaveriporukassa eeppiset tapahtumat menevät ohi vain harvakseltaan, jolloin jokainen voi huomata miten siisti jätkä oikeasti oletkin, eikö? Tosiasiassa kaikki ottavan kilvan videoita erilaisista epäonnisista tapahtumista, kuten siitä miten päätät ottaa taivaasta tipahtavan Warsat-satelliitin vastaan lähinnä naamallasi. Destinyssä mieleen ei jää sankarit, vaan ne tyypit, jotka tipahtivat kallion kielekkeeltä kesken lopputaistelun.
Seurassa isoimmatkin taistelut kaatuvat alta aikayksikön. Tekoälyporukan ohjastaminen lähinnä turhauttaa, sillä kukaan ei koskaan voi toimia hyvin öljytyn koneiston yhtenä osana. Aina joku hahmoista ottaa ja lähtee haahuilemaan alueen ulkopuolelle puuhastellen omiaan, tai on muuten vain kykenemätön noudattamaan maailman nerokkainta taistelustrategiaa. Oli kyseessä sitten eeppinen Destiny-raidi tai Evolven monsterijahti, suoriudutaan siitä SWAT-ryhmän lailla tutun porukan kesken – vähintään omasta mielestä. Tosiasiassa vain yksi kymmenestä sujuu suunnitellusti ja loppuaika menee lähinnä jokaisen koheltaessa omiaan.
Bonuksena kavereiden kanssa pelatessa vaihtuu kätevästi kuumimmat kuulumiset, eikä kiireisestä elämäntyylistä tarvitse potea huonoa omatuntoa.
Jenni Ahlapuro