Sunnuntaiblogi: Koukussa

Sunnuntaiblogissa Jenni pohtii peliriippuvuutta, sen huomaamista ja siihen suhtautumista.

18.5.2014 07:30

Riippuvuuksista on puhuttu mediassa hiljattain useaankin otteeseen eri teemoihin liittyen. Altis mieli jää koukkuun mitä mielenkiintoisempiin asioihin, ja näistä yksi on videopelit. Varmasti jokainen tasapainoinen, terveellä järjellä varustettu ihminen tunnistaa riippuvuuden merkit muissa, mutta omasta tilanteesta ollaan harvoin tietoisia. Suurimman taakan kantaakin usein läheinen, joka ei välttämättä ymmärrä ongelman ydintä.

Elin itse läpi vaiheen, jossa äitini oli huolissaan oletetusta riippuvuussuhteestani pelaamiseeni. Tapauksesta on sen verran aikaa, että voin edelleen turvallisin mielin todeta harrastukseni olevan ihan terveellä pohjalla. Oli raskasta ja turhauttavaa puida asiaa uudelleen ja uudelleen minun edes tunnistamatta ongelmaa – eihän sitä ollut todellisuudessani olemassa laisinkaan. En ymmärtänyt huolta, sillä runsaasta pelaamisestani huolimatta suoriuduin töistä parhaan taitoni mukaan, näin ystäviäni ja kävin pitkillä juoksulenkeillä koirani kanssa. Vaan mitä äitini olisi voinut tehdä, kun tietoa ei ollut saatavilla riittävästi.

Kyseessä on hankala asia. Koska pelaamiseen käytetystä ajasta ei voi päätellä oikeastaan yhtään mitään, jäävät läheiset helposti tyhjän varaan. Tyypillisesti riippuvuudesta voidaan puhua silloin, kun muu elämä ja etenkin elämänhallinta häiriintyvät liikapelaamisen lieveilmiönä. Kouluikäisellä jää läksyt entistä vähemmälle huomiolle ja työikäisellä tiskit kertyvät Pisan kaltevaksi torniksi altaaseen. Laskut makaavat maksamatta eteisessä ja oman hyvinvointinsa laiminlyönti on arkipäivää. Tuntikaupalla uutuuspelejä hakkaavat muksut saattavat hyvinkin olla vain innokkaita harrastajia vailla varsinaista ongelmaa.

Peräänkuulutin ratkaisukeskeisyyttä videopelaamiseen liittyvää aggressiivisuutta käsitelleessä blogikirjoituksessani jokunen viikko takaperin. Ei kukaan päätä ryhtyvänsä riippuvaiseksi, eikä kukaan tehtaile salaliitossa pelejä, joihin ei voi olla jäämättä koukkuun. Nuorille tarjoillaan ulkoiluharrasteita tietokoneen sijaan, mutta mitä tekee jalkapallolla ihminen, jonka elämän ainoa valo on karkkivärein kuorrutettu virtuaalihahmo fantasiamaailmassa? Ei kukaan alkoholistillekaan tarjoa mehukattia ja sano että parane sillä.

Me tarvitsemme lisää ihmisiä, joilla on tietotaitoa tarttua liikapelaamiseen ajavan vaikuttimen ytimeen. Oli se sitten yksilön mielen synkistävä masennus, ylitsepääsemätön itsetunto-ongelma tai alati rassaava yksinäisyys, joka peliriippuvuuden takana vaikuttaa. Nämä ovat niitä asioita joista vyyhtiä on lähdettävä purkamaan. Koko videopelikulttuurin ja -alan demonisointi on askel väärään suuntaan. Riippuvaiselta voidaan viedä pelit ja laitteet, mutta syyt ongelmien takana eivät katoa mihinkään.
 

Lisää luettavaa