Riippuvuuksista on puhuttu mediassa hiljattain useaankin otteeseen eri teemoihin liittyen. Altis mieli jää koukkuun mitä mielenkiintoisempiin asioihin, ja näistä yksi on videopelit. Varmasti jokainen tasapainoinen, terveellä järjellä varustettu ihminen tunnistaa riippuvuuden merkit muissa, mutta omasta tilanteesta ollaan harvoin tietoisia. Suurimman taakan kantaakin usein läheinen, joka ei välttämättä ymmärrä ongelman ydintä.
Elin itse läpi vaiheen, jossa äitini oli huolissaan oletetusta riippuvuussuhteestani pelaamiseeni. Tapauksesta on sen verran aikaa, että voin edelleen turvallisin mielin todeta harrastukseni olevan ihan terveellä pohjalla. Oli raskasta ja turhauttavaa puida asiaa uudelleen ja uudelleen minun edes tunnistamatta ongelmaa – eihän sitä ollut todellisuudessani olemassa laisinkaan. En ymmärtänyt huolta, sillä runsaasta pelaamisestani huolimatta suoriuduin töistä parhaan taitoni mukaan, näin ystäviäni ja kävin pitkillä juoksulenkeillä koirani kanssa. Vaan mitä äitini olisi voinut tehdä, kun tietoa ei ollut saatavilla riittävästi.
Kyseessä on hankala asia. Koska pelaamiseen käytetystä ajasta ei voi päätellä oikeastaan yhtään mitään, jäävät läheiset helposti tyhjän varaan. Tyypillisesti riippuvuudesta voidaan puhua silloin, kun muu elämä ja etenkin elämänhallinta häiriintyvät liikapelaamisen lieveilmiönä. Kouluikäisellä jää läksyt entistä vähemmälle huomiolle ja työikäisellä tiskit kertyvät Pisan kaltevaksi torniksi altaaseen. Laskut makaavat maksamatta eteisessä ja oman hyvinvointinsa laiminlyönti on arkipäivää. Tuntikaupalla uutuuspelejä hakkaavat muksut saattavat hyvinkin olla vain innokkaita harrastajia vailla varsinaista ongelmaa.
Peräänkuulutin ratkaisukeskeisyyttä videopelaamiseen liittyvää aggressiivisuutta käsitelleessä blogikirjoituksessani jokunen viikko takaperin. Ei kukaan päätä ryhtyvänsä riippuvaiseksi, eikä kukaan tehtaile salaliitossa pelejä, joihin ei voi olla jäämättä koukkuun. Nuorille tarjoillaan ulkoiluharrasteita tietokoneen sijaan, mutta mitä tekee jalkapallolla ihminen, jonka elämän ainoa valo on karkkivärein kuorrutettu virtuaalihahmo fantasiamaailmassa? Ei kukaan alkoholistillekaan tarjoa mehukattia ja sano että parane sillä.
Me tarvitsemme lisää ihmisiä, joilla on tietotaitoa tarttua liikapelaamiseen ajavan vaikuttimen ytimeen. Oli se sitten yksilön mielen synkistävä masennus, ylitsepääsemätön itsetunto-ongelma tai alati rassaava yksinäisyys, joka peliriippuvuuden takana vaikuttaa. Nämä ovat niitä asioita joista vyyhtiä on lähdettävä purkamaan. Koko videopelikulttuurin ja -alan demonisointi on askel väärään suuntaan. Riippuvaiselta voidaan viedä pelit ja laitteet, mutta syyt ongelmien takana eivät katoa mihinkään.
Kommentit
Olin itse sellaisessa riippuvuus-tilanteessa tosi nuorena siinä 11-vuotiaana, kun pelasin kesät vain final fantasyitä aamusta iltaan. Äitini oli kovasti huolissaan ja ironisesti nyt äitini pelaa noin 3 h joka päivä farmvilleä eikä siinä ole hänen mielestään mitään väärää.
Kun asuin vanhempien luona niin kyllä siinä vähän tuli sellainen surullinen tunne katsella, kun läheinen ihminen vain istui passiivisena koneen ääressä eikä oikein jaksanut reagoida muihin. Tuolloin ulkoonta seuraajana ymmärrsin äitini huolen silloin taannoin.
Sama juttu. Vanhempani eivät tosin koskaan ole pelanneet, mutta kyllä näyttäisi jotenkin säälittävältä nähdä oma vanhempi koneen ääressä kököttämässä yksinään tuntikausia. :)
Pelaan nykyisin satunaisesti pari kertaa viikossa. Lapsena pelasin päivittäin ja teini-iässä pelaamisen määrä kasvoi hirmuisiin mittasuhteisiin, kunnes tässä reilut parikymppisenä konsolin ääressä nököttäminen on välillä unohtunut miltein kokonaan.
En ole, luojan kiitos, koskaan kärsinyt peliriippuvuudesta (peliohjelmointi on sitten eri asia, mutta siinä on kyse paremminkin pakkomielteestä), mutta tunnen henkilön (tai tunsin, en edes tiedä onko kyseinen henkilö enää elossa, ja jos on, en tiedä missä hän asuu), joka oli lähes sairaanloisen riippuvainen monitorien tarjoamasta viihteestä. Kerran hän kertoi pelanneensa 23 tuntia korealaista tusinamörppiä putkeen. Mikäs siinä, jos tämä ei olisi ollut toistuvaa, mutta kun se oli. En tiedä, onko kyseinen henkilö selvinnyt riippuvuudesta, mutta toivon niin.
Tästä täytyy olla kyllä erimieltä. Mielestäni sivulliset ovat ainakin pelien tapauksessa nimenomaan aika huonoja tekemään arviota toisten harrastuksista, koska normaali on venyvä käsite, joka vaihtelee ihmisestä ihmiseen. Itse olen sen sijaan kyllä aina tiennyt tasan tarkkaan missä mennään. Jos joku koulu-/työhomma jää tekemättä, koska pelit, tiedän, että on menty liian pitkälle. Jos kieltäydyn esimerkiksi kaverin kutsusta kylään, koska pelit, tiedän, että on menty liian pitkälle. Jos tiedän, että olisi lenkkipäivä, mutta sohva tai tietokonetuoli houkuttelee liikaa juuri sillä hetkellä, tiedän, että on menty liian pitkälle.
Uskoisin, että jokainen riippuvainen kyllä tiedostaa ongelmansa, vaikka saattaakin sen kieltää tai selittää itselleen niin ettei siihen tarvitsisi puuttua. Ainoastaan näissä tapauksissa voisi sivullisen väliintulo olla aiheellinen.
Kuitenkin jo se, että pelaan joka päivä tunnin pari ja viikonloppuna enemmänkin voi joillekin ulkopuolisille itsessään näyttäytyä riippuvuutena, koska senkin ajanhan voisi käyttää normaalisti kaverien kanssa baarissa notkumiseen, mutta itse en koe sitä sen kummemmaksi harrastukseksi, kuin lukemista tai elokuvien/sarjojen katselua... tai neulontaa, virkkuuta, pitsinnypläystä, ristipistoja, jne. jne. Se on joka tapauksessa tapa, jolla olen päättänyt aikani viettää; tapa, josta nautin ja jonka parissa pystyn rentoutumaan, eikä se ole kenenkään muun, kuin minun oma asiani. Voisin käydä enemmän ulkona kavereiden kanssa, voisin hankkia enemmän liikunnallisia harrastuksia tai voisin alkaa kehittää uusia uusiutuvan bioenergian lähteitä iltapuhteena. Aikansa voisi aina käyttää mukamas paremmin ja fiksummin riippuen henkilöstä, jolta kysytään, mutta vastuu ja vapaus säilyköön kuitenkin aina ihmisellä itsellään.
Ja Jennihän näyttää gangstalta. Cool :>
Peliriippuvuudesta puhuttaessa on minun mielestäni tärkeää ymmärtää että pelejä on monia erilaisia. En usko että kovinkaan moni on oikeasti "riippuvainen" tarinapainotteisista peleistä taikka muuten taiteellisemmista peleistä kuten esim. Mass Effect tai Bastion. Harva nyt elokuvista tai kirjoistakaan on riippuvainen.
Riippuvuus taitaa syntyä tavallisesti ns. grindaus-peleiille jotka on suunniteltu koukuttamaan. Kamalimpia ovat Facebook-pelien tai rahapeliautomaattien tyyliset koukut jotka eivät anna mitään pelaajalle, vaan ainoastaan ottavat. Näen sellaiset pelit ennemminkin kylminä tietokoneohjelmina jotka on suunniteltu hyväksikäyttämään aivojemme heikkouksia, kuin oikeina peleinä.
Jälleen täyttä asiaa Ahlapurolta, yksi parhaimmista blogeista mitä olen lukenutkaan. Voin hyvin ymmärtää ihmisiä, etenkin nuoria, jotka painivat itsetunto- tai muiden ongelmien kanssa ja pakenevat pahaa oloa peleihin. Pelien pois ottaminen ei varmasti olekaan oikea tapa lähestyä asiaa. Itse asiassa tilanne voi helposti vain pahentua, kun ainoa asia, joka pitää ajatukset pois jatkuvista ongelmista, viedään. Tietenkään ongelmien ja tosiasioiden pakoilu pelimaailmaan ei pitkällä tähtäimellä kannata, vaan riippuvuuden syyhyn ja varsinaiseen ongelmaan, esimerkiksi yksinäisyyteen, pitää pystyä puuttumaan.
Muutenkin tarvittaisiin lisää keskustelua videopeleistä ja pelikulttuurista. Pelialan syyttäminen joidenkin yksittäisten ihmisten väkivallasta tai useampia koskettavista riippuvuuksista on turhaa, sillä näiden takana on aina jokin muu syy, joka pitää huomata. Jennin aikaisempi blogi osui myöskin naulan kantaan.
Keskustelua siis, jotta pelaamattoman valtayleisön turhat negatiiviset käsitykset peleistä ja pelaamisesta saataisiin kitkettyä pois.