Olen viettänyt huomattavan osan joulu- ja tammikuun peliajastani Dragon Age: Inquisitionin parissa. Hetken loma töiden ja opiskelun parista mahdollisti vähän massiivisemman pelin käynnistämisen suuremmitta suruitta, ja aikaa onkin vierähtänyt jo kolmenumeroinen summa. Vaikka Huttunen taisikin omassa Pelaajan arvostelussaan antaa nimikkeelle peräti yhdeksän pistettä, olen itse kaikkien näiden tuntien jälkeen hivenen eri mieltä.
On kiehtovaa peilata omaa peliaikaani taaksepäin, sillä minulle kyseessä ei ollut poikkeuksellisen hyvästä kokemuksesta. Enemmänkin Inquisition tuntui suoritukselta, tavallaan työltä, jossa asioita tehdään päästäkseen seuraavaan vaiheeseen. Olen aina rakastanut Biowaren roolipelejä, mutta viime vuosien aikana viehätys on alkanut rapistua. Inquisitionin kohdalla ei kuitenkaan voi paukkujen puutteestakaan puhua. Massiivinen maailma on varmuuden vuoksi ahdettu täyteen ihan kaikkea. Ja kun sanon ihan kaikkea, tarkoitan juurikin sitä.
Itse sinällään mielenkiintoisen pääjuonen ohella pelaajan on mahdollista noutaa erinäisiä esineitä oikeastaan vähän kaikkialta. Luolia tyhjennellään ja bandiittien tukikohtia vallataan aina kun ei ole kiire palauttaa kuolleilta löytynyttä omaisuutta vaimoille, lapsille sekä muille läheisille. Sivutehtävärakenne tukee ravaamista, jolloin nyt ensimmäistä kertaa mukaan luodulle ratsulle tulee oikeasti tarve – mikäli sen olemassaolon vielä pikamatkustamisen helppouden jälkeen muistaa. Mikä tahansa maailma tuntuu suurelta, kun sen täyttää näennäisellä tekemisellä ja juoksuttamisella.
Tarkoituksenani ei ole parjata peliä suotta, sillä kyllähän se ilmiselvästi viihdytti minuakin, syistä joita en tunnu itsekään täysin ymmärtävän. Oikeastaan koko päätarina vaikutti kärsivän pelin pirstaloituneesta rakenteesta, eikä niin laajasta kokonaisuudesta saanut kunnon otetta. Siltikin huomasin kerta toisensa jälkeen metsästäväni mystisten olentojen perssulkia ja etsiväni paikallista kasvillisuutta kylän parantajalle. Kaltaiselleni pedantille suorittajalle triviaalien tehtävien täyttäminen on aina äärimmäisen tyydyttävää huolimatta siitä, ettei siitä saatu palkinto juurikaan kompensoi suoritettua työtä.
Biowarella on hallussaan osaamista eeppisten kohtausten sekä mielenkiintoisen tarinan luomiseen. Tyypillisesti nämä ovat niitä tekijöitä, joilla minut saa viihtymään pelien parissa tuntikaupalla. Inquisitionin kohdalla tämä täyttyi vain osittain, eikä vastaavaa imua syntynyt. Kuitenkin odotin jokaista pelisessiota jos en innolla, niin ainakin suurella uteliaisuudella. Tavallaan halusin tietää mitä tulen löytämään ja minkälaisiin tapahtumiin peli minut vie, huolimatta siitä, että ne olivat jo useamman kymmenen pelitunnin jälkeen hyvinkin ennalta-arvattavissa.
Ja sitten se iski. Joskus kaipuu mekaaniseen, aivottomaan suorittamiseen on yllättävän suuri. Kaikkien pelien ei tarvitse tarjoilla suuria tunteita ja mahtavia elämyksiä, sillä välillä rentoutuminen vaatii totaalista nollaamista ilman minkäänlaisia suurempia tavoitteita. Vähän ikävää, että nyt kävi näin Dragon Age: Inquisitionin kohdalla, sillä olisin halunnut nauttia tästä nimenomaisesta pelistä juuri sillä toisella tavalla. Hukkaan tämä massiivinen roolipeli kohdallani ei kuitenkaan mennyt. Minulla oli ihan hauskaa.
Jenni Ahlapuro