Havahduin aikaisemmin viikolla vähän puolivahingossa siihen, että hartaasti odottamani The Witcher 3: Wild Hunt on jo lähes ovella. Peli viivästyi viime vuoden puolella peräti kahteen kertaan, mutta en muista harmistuneeni aidosti kertaakaan. Parhaan mahdollisen elämyksen vuoksi muutaman ylimääräisen kuukauden odottelu ei oikeastaan tuntunut juuri missään, mutta yllättävää kyllä eipä se tunnu häämöttävä julkaisupäiväkään. Jostain syystä olen tilanteessa, jossa todella lupaavalta näyttävä suosikkisarjani peli ei saanutkaan sukkia jaloissani pyörimään. Mitä ihmettä tapahtui?
Nuorempana ei ollut vaiva eikä mikään pelata kymmeniä tunteja ihan tavallisen työviikon aikana. Aivoja saattoi rasittaa minkä kerkesi, eikä unen tarve muistutellut läsnäolollaan yhtä kouriintuntuvalla tavalla kuin nyt. Pelaan edelleenkin ihan hyviä määriä kun sille päälle satun, mutta yhä useammin valitsen viihdyttää itseäni televisiosarjoilla tai elokuvilla aktiivisen tekemisen sijaan. Arjen keskellä aivoni tuntuvat väsyvän entistä nopeammin ja palautuvan hitaammin. Pelkkä ajatuskin vaikkapa viikon pelilomasta tuntuu nyt enemmän työltä kuin rentoutukselta, mitä se on aikaisemmin ollut. Vaikka kilometrejä on vielä jäljellä, alkaa ikä tehdä pikkuhiljaa tehtävänsä.
Pelkäsin alkuun tipahtavani kelkasta. Stressasin sitä, miten joskus menee helposti kaksikin viikkoa ilman minkäänlaista pelisessiota ja podin jopa huonoa omatuntoa. Meitä hemmotellaan jatkuvalla ylitarjonnalla, eikä pelattava lopu tästä maailmasta kesken, ei vaikka kuinka ahkeroisi. Harrastusten tulisi tarjota iloa ja positiivisia tunteita jatkuvan murehtimisen sijaan, ja tämän sisäistäessäni lakkasin ajattelemasta asiaa niin paljon. Pelaan ehkä entistä vähemmän, mutta olen loppupeleissä oikein tyytyväinen – saan paljon aikaan kaikkea muuta. Nuoruuden kauhu on muuttunut arjen realismiksi salakavalasti hiipien, mutta se on elämää.
Roolipelien suurena ystävänä odotan tietenkin Noiturin tulevia seikkailuja. Intoni on kuitenkin jossain määrin laantunut, sillä intensiiviset sessiot eivät ole mahdollisia samalla tavalla kuin ennen. Oikeastaan maratonmaisten iltojen sijasta melkein jopa odotan enemmän sitä arjen satunnaisuutta, vaikka edistyminen onkin huomattavasti hitaampaa. Ehkä vähän yliromantisoin ajatusta, mutta pelien parissa vietettyä aikaa osaa arvostaa enemmän, kun sitä tekee vähemmän. Sama efekti minulla toistuu parhaillaan Bloodbornen parissa. Olen varmasti kaveripiirissäni hitain pelaaja, mutta siitä huolimatta minulla on mahdottoman hauskaa aina ajan salliessa.
Jenni Ahlapuro
Kommentit
Näinhän se menee, joskus itsekin kaiholla muistelen kun nuoruusvuosina sai viikonloppuisin ja varsinkin kesäloman aikaan paukuttaa pelejä koko yön aina aamun tunneille asti ilman huolta huomisesta. Nykyään peliaika tuntuu asettuneen keskimäärin 2h päivässä tasolle joka tapahtuu myöhäisillassa kun puoliso ja tytär on jo vetäytyneet yöunille. Onneksi pärjään vähemmällä unimäärällä kuin vaimo joten voidaan iltasella viettää yhteistäkin aikaa ennenkuin pelikone pärähtää käyntiin. ;)
Peliaika on kyllä siis vähentynyt mutta intohimo harrastusta kohtaan ei ole laantunut laisinkaan, pikemminkin päinvastoin.
Täytyy tunnustaa, että vaikken ole vielä aikuinen, niin tämä on alkanut hieman tulla jo minullekin.
Naulan kantaan.
Itse pelaamista ihan vaahtosammuttimesta asti harrastaneena on kyllä myös huomannut, että vaikka olen vain hieman lähempänä kolmeakymppiä kuin kahtakymppiä, niin kyllä sitä ainakin pelaamisen osalta huomaa vanhaksi tulleen.
Kaverin kanssa edelleen järjestetään (muutamia kertoja vuodessa) ns. laneja keskenämme joissa paetaan arjelta (ja emänniltä) maaseudulle ja vaan pelataan koko viikonloppu. Ennen noilla reissulla se auringonnousuun asti pelaaminen ei ollut epätavallista, nyt ei kumpikaan tahdo enää jaksaa kahta tai maksimissaan kolmea kauempaa :D Palautuminen noista reissuista vie myös jotakuinkin puolet tulevastakin viikosta.
Noiden reissujen ohella tulee yllättävän vähän oikeasti enää edes pelattua. Pelimaailman juttuja ja uutisia tulee seurattua paljon ja ihan päivittäin, mutta se että ihan itse oikeasti pelaisi on yllättävän harvinaista ja myös jollain tavalla koen huonoa omatuntoa siitä, ettei tule pelattua vaikka sitten roikkuisikin netissä puolet hiljaisesta päivästä peliaiheisilla sivuilla.
Vielä sentään tulee pelejä jotka saa sukat pyörimään jalassa, mutta jossain kohtaa niitäkin tietysti tulee tarpeeksi tahkottua. Olen tosin vähän siirtymävaiheessa elämässäni muutenkin. Ensimmäiseen kertaa pitkään aikaan minulla on oikeasti ollut jopa vapaa-aikaa, ehkä liiaksikin. Silti on tullut kyllä aika vähän pelattua..
EDIT: Ekaan kommentoijaan viitaten vielä, itselläkin on pieni tytär (tosin ei enää sitä emäntää), mutta en ole varma jos oma peliaikani yltää edes 2h viikossa, puhumattakaan päivässä :D Mutta ei se perhe sikäli ole syyllinen siihen..
HEIKKOUTTA! Pitää lopettaa kaiken muun tekeminen ja harrastaminen jos meinaa tosissaan pelata :D
Tämä on siis vitsi kommentti, mutta toisaalta pieni totuuden jyvä siinäkin piilee. Itselläni jos tulee sellanen oikeasti koukuttava peli eteen, niin vieläkin saatan saada aikaiseksi näitä kokopäivän peliputkia. Riippuu tietysti onko mitään oikeasti tärkeetä menoa tai tekemistä.
Pelaaminenkin on harrastus ja hyville harrastuksille itselläni löytyy kyllä aikaa. Onneksi oma puoliso on myös pelaajaa, joten ei tarvitse kuunnella nalkutusta siitä että "taas vaan pelaat" joillakin kavereilla on tälläinen ongelma. Sekä lapset kaupan päälle. Ei se kaikille oo ongelma, saavat sen tasapainon työn, pelaamiseen, seuraelämän ym. kans kohdilleen.
Witcher 3 kun saapuu niin uskon ettei meikäläistä nähdä ulkoilmassa hetkeen :D (kyllä minä kuitenkin päivittäin kävelyillä käyn kuten ennenkin ja sillee) mutta kaikki muut pelit jäävät toiselle sijalle. Illalla tosin pitää emännän kans sarjoja katsella eteenpäin mutta päivät voin pelata.
Hyvinkin tuttu tilanne ettei meinaa pelaamista enää jaksaa olleskaan. Kolmenkympin kriisi nyt ei ole enää edes niin kaukana ni pakko kai tuo mielenkiinnon puute on laittaa sitten ns. aikuistumisen piikkiin. Yksinpelejä en ole jaksanut (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta) enää vuosiin ja tuosta nettipelaamisesta sain tarpeekseni jo WoW-aikoina, joten nykyään sitten pelaaminen on hyvinkin rajattu vain sohva co-oppiin. Kovin usein ei sitäkään saa aikaseksi kun ei aikataulut kohtaa muiden kanssa. Silloin sitten kun Mario Karttia tai Smash Brossia oikeasti saa veivattua jonkun lauantai-illan oikein olan takaa niin onhan se sitten sitäkin hauskempaa.
Pelialan seuraamiseen siis käytän nykyään rutkasti enemmän aikaa kuin itse pelaamiseen, mutta en tunne minkäänlaista syyllisyyttä siitä. Väittäisin jopa että kyseessä on kaksi aivan erilaista "harrastusta" vaikka molemmat samaan lopputuotteeseen tiivistyvätkin. Pelialan seuraaminen on kuitenkin samanlaista viihdettä kuin katsoisi draamasarjaa josta tuntee jo kaikki hahmot ja vaikka juonikuviot ovat selkeästi havaittavissa niin välillä tapahtuu juonenkäänteitä joita ei heti arvaisi.
Nostalgia on ehkä sitten se selkein mikä vielä saa sinne itse pelaamiseen tämän risuparran palaamaan. Uusia sarjoja ei jaksa enää kokeilla kun tuntuu että homma vaatii liikaa aikaa ja uppoutumista, mutta esimerkiksi uusimman Zeldan ostan silti koska tiedän mitä saan. Vaikken peliä edes läpäisisi niin jonkinlaisia lapsuudenajan viboja sieltä vielä hetkittäin nousee pintaan ja se riittää minulle oikein hyvin.
Ikä ja vastuu tuo toisaalta hienoja piirteitä elämään. Viisautta, kauneutta, pieniä iloja joista ei nuorempana saanut oikein minkäänlaista iloa ja lohtua. Tällainen perspektiivin muutos myös itsellä vaikuttaa positiivisesti pelaamiseen. Niinkuin blogattu, ne pienet pelihetket ovatkin sitten kahta arvokkaampia. Ja myös antoisampia, yksittäiset pelihetket antavat paljon enemmän iloa ja tunnetta kuin joskus nuorempana jopa tuntien putkeen pelaaminen.
Ei etteikö peliputkia vielä tapahtuisi. Eikä että en ennen nauttinut pelaamisesta, pitkiäkin aikoja. Parhaat pelimuistothan ovat vanhoja, nostalgian värittämiä tunnelmia. Mutta jonkinlaisen elämänarvostuksen noustessa myös ilo yksinkertaisesta pelaamisestakin nousee.
Tästä tuli mieleen samalla myös miten ihmiset harvoin läpäisevät pelejä joita ostavat. Muistaakseni esim. Steamin global achievements -listan mukaan Borderlands 2:n on mennyt läpi vain jotain 30% niistä jotka ostivat sen. Tämä siis vain yksi esimerkki, jossain näistä oli vielä listaa ja samantapaisia tapauksia oli paljon. Varmaan tämä blogissa ja kommenteissa puhuttu ajankäyttö on taustalla, siinä ohessa tietysti harkitsemattomat steam sale -ostokset, mutta en usko että se yksin asiaa selittäisi.
Olisiko BL2:ssa niin, että se täytyisi läpipelata kolmeen kertaan kaikilla kuudella hahmolla? Itse tein uudelleenpeluuta vain sen verran, kuin tarvitsin nostaakseni hahmoni tasolle, jolla sain eräät sitä vaatineet tehtävät pois päiväjärjestyksestä. Näin peli on jäänyt elämään, enkä haluakaan pelata sitä puhki kierrättämällä tarinaa.
Sen sijaan omakin aikani kuluu paljolti peliaiheisilla nettisivuilla, ja toisinaan tulee osoitettua huomiota suosimilleni peleille enemmänkin sisustamalla niiden aiheisesti tai lukemalla Pelaajaa kuin itse pelaamalla. Eilenkin yritin vielä todistella pelialan tukemistani ja kävin paikallisessa (pelikaupassa) ostamassa Trialsin uudestaan, kun veljeltä se oli aikanaan kadonnut Steam-tilin kirjautumisongelmien myötä.
Usein vain tuntuu, että nyt ei ole tarpeeksi aikaa annettavaksi jollekin hienolle seikkailulle ja pelaamista tulee välteltyä. Kuitenkaan en peleissä pyri ihan joka kerta suorittamaan, vaan vietän niiden maailmoissa joskus vain aikaa.
Tunnistaako joku alla olevan seikkailun?
Jossain Pelaajan kyselyssä kyseltiin joskus työn ja pelaamisen vaikutuksesta toisiinsa ruksi ruutuun tyyliin. Yksi vaihtoehto oli vastata humorillisesti tyyliin "Mitä se sellainen on, ettei oo aikaa pelata." Itse kuulun tavallaan tuohon vastausryhmään.
Ymmärrän tunteen josta Jenni puhuu ja onnekseni tuon tyyliset tunteet ovat itselläni Extremely Very Rarea.Jos kyllästyisin pelaamiseen, minun pitäisi keksiä täysin uusia harrastuksia varmaan parikin kappaletta. Niin paljon se täyttää elämääni kokonaisuudessaan.
Onnekseni näin ei todellakaan ole! Olen pikemminkin ihmetellyt päinvastaista reaktiotani iän karttuessa. Nyt 36v ja pelaaminen on vuosi vuodelta tuntunut nautinnollisemmalta ja syvällisemmältä. Iän myötä myös ajan pilkkomisen taito on kehittynyt nuoruuden höntyilystä nykyiseen rauhalliseen elämän tyyliin. Kuitenkin reaktioni nykyiselle pelien tulvalle on, että haluaisin pelata enemmän kuin ehdin, vaikka aikaa on paljon.
Tällaisenaan menen mieluusti hautaan asti. Kuinka paljon sitä vielä ehtiikään nähdä tulevina vuosina, ellei kuukahda ennen aikojaan. Eniten odotan VR:rää, mutta kauhulla odotan myös siitä mahdollisesti aiheutuvaa huonoa oloa.
Eh, tuo kuulostaa valtavalta urakalta, en tarkoittanut mitään noin hardcorea. Peli 18 kertaa läpi? En usko että edes 1% pelaajista on tuollaisen suorittanut!
Tarkoitin että yhdellä hahmolla kerran pelin perustarina läpi, ei edes sivutehtäviä tarvita. Tarkastin ja tämän on tuoreen tilaston mukaan suorittanut vain 26,9% prosenttia, eli eka muistikuvani oli jopa yläkanttiin. (Pelin tarinan läpipeluu on achievement nimeltä "Cool story bro")
http://steamcommunity.com/stats/Borderlands2/achievements/