Havahduin aikaisemmin viikolla vähän puolivahingossa siihen, että hartaasti odottamani The Witcher 3: Wild Hunt on jo lähes ovella. Peli viivästyi viime vuoden puolella peräti kahteen kertaan, mutta en muista harmistuneeni aidosti kertaakaan. Parhaan mahdollisen elämyksen vuoksi muutaman ylimääräisen kuukauden odottelu ei oikeastaan tuntunut juuri missään, mutta yllättävää kyllä eipä se tunnu häämöttävä julkaisupäiväkään. Jostain syystä olen tilanteessa, jossa todella lupaavalta näyttävä suosikkisarjani peli ei saanutkaan sukkia jaloissani pyörimään. Mitä ihmettä tapahtui?
Nuorempana ei ollut vaiva eikä mikään pelata kymmeniä tunteja ihan tavallisen työviikon aikana. Aivoja saattoi rasittaa minkä kerkesi, eikä unen tarve muistutellut läsnäolollaan yhtä kouriintuntuvalla tavalla kuin nyt. Pelaan edelleenkin ihan hyviä määriä kun sille päälle satun, mutta yhä useammin valitsen viihdyttää itseäni televisiosarjoilla tai elokuvilla aktiivisen tekemisen sijaan. Arjen keskellä aivoni tuntuvat väsyvän entistä nopeammin ja palautuvan hitaammin. Pelkkä ajatuskin vaikkapa viikon pelilomasta tuntuu nyt enemmän työltä kuin rentoutukselta, mitä se on aikaisemmin ollut. Vaikka kilometrejä on vielä jäljellä, alkaa ikä tehdä pikkuhiljaa tehtävänsä.
Pelkäsin alkuun tipahtavani kelkasta. Stressasin sitä, miten joskus menee helposti kaksikin viikkoa ilman minkäänlaista pelisessiota ja podin jopa huonoa omatuntoa. Meitä hemmotellaan jatkuvalla ylitarjonnalla, eikä pelattava lopu tästä maailmasta kesken, ei vaikka kuinka ahkeroisi. Harrastusten tulisi tarjota iloa ja positiivisia tunteita jatkuvan murehtimisen sijaan, ja tämän sisäistäessäni lakkasin ajattelemasta asiaa niin paljon. Pelaan ehkä entistä vähemmän, mutta olen loppupeleissä oikein tyytyväinen – saan paljon aikaan kaikkea muuta. Nuoruuden kauhu on muuttunut arjen realismiksi salakavalasti hiipien, mutta se on elämää.
Roolipelien suurena ystävänä odotan tietenkin Noiturin tulevia seikkailuja. Intoni on kuitenkin jossain määrin laantunut, sillä intensiiviset sessiot eivät ole mahdollisia samalla tavalla kuin ennen. Oikeastaan maratonmaisten iltojen sijasta melkein jopa odotan enemmän sitä arjen satunnaisuutta, vaikka edistyminen onkin huomattavasti hitaampaa. Ehkä vähän yliromantisoin ajatusta, mutta pelien parissa vietettyä aikaa osaa arvostaa enemmän, kun sitä tekee vähemmän. Sama efekti minulla toistuu parhaillaan Bloodbornen parissa. Olen varmasti kaveripiirissäni hitain pelaaja, mutta siitä huolimatta minulla on mahdottoman hauskaa aina ajan salliessa.
Jenni Ahlapuro
Kommentit
Itsellä on tapahtunut juurikin näin, mutta ilmeisesti olen aikuistunut jo varhain, koska täytän ensi viikolla vasta 15. Ennen jaksoi pelata sen 10h päivään, nykyään pelaan vaan sen yhen CS:GO compin tai pari viikossa, joskus en sitäkään. Saattaa kyllä johtua siitä, että kiinnostus on siirtynyt peleistä musiikkiin. Samalla on tapahtunut sellanen ilmiö, ettei jaksa aina valvoakkaan niin pitkään, koska ei vaan yksinkertasesti kiinnosta enää. Toisena ilmiönä on se, että oon nykyään paljon enemmän pihalla, ja sosiaaliset taidot on kehittynyt huomattavasti siitä mitä ne oli pari vuotta sitten. Ärsyttävin asia tässä on se, että miun vanhemmat ei usko millään etten mie pelaa enää nii paljoo, ja aina kun oon kavereilla tai kylillä, ne olettaa että oisin ollu koko ajan jossain pelaamassa. Sitten vaikka kuinka sanon että oltii pihalla ja juostiin kylillä jne., sieltä tulee aina että "Juu varmasti", "Joo uskotaan joo" ja muita sarkastisia ikiklassikoita
Kannettavat konsolit on vastaus perheihimisille! Olen onnistunut hyvin upottamaan aikaa 3DS:n Shin Megami Tensei iV:een ja aimo kasa japsiropeja on odottamassa vuoroaan. Ostinpa vielä halvalla Sony PSP:nkin. Lähinnä viikonloppuisin otan kunnollla aikaa ja paneudun vaikka johonkin retropeleihin. Tällä hetkellä pelaan uudestaan klassikko-kauhupelejä. Ajattelin vetäistä kaikki vanhat Resident Evilit ja Silent Hillit läpi pitkästä aikaa.
Mitä aikuisuuteen tulee, niin aikansa kutakin. Joskus pitää olla aikuinen ja makuuhuoneessa on oltava mies, mutta muuten on hyvä olla lapsellinen. Mun pikkutytsy tykkää kovasti katsoa kun pelaan Mariota, Zeldaa ja Pikminiä. Kohta varmaan tarttuu kapulaan itsekin.
Silti tiedän joidenkin harrastavan tällaista, päivittävän saavutuksiaan millä tasolla kukin hahmo jo on. Näin voisi toki juostakin läpi vain juonitehtävät, enkä näe pakolliseksi pelata ainakaan samoja sivutehtäviä moneen kertaan. Tämäkin on yksi pelityyli, ja vaikka en itse pidäkään siitä, silläkin saavuttaa jotain jota ei Borderlandsissa muuten näkisi: uusia vihollisia ja enemmän harvinaisia esineitä.
Aika nolo juttu kuitenkin tuollainen prosentti, oikein hävettää vaikka olisi kuinka mielipidekysymys. Jos ei näin ikimuistoista peliä voi pelata loppuun niin sitten ei kyllä mitään.
Ja kiitos teille monille toteamasta pelaamisen lasten touhuksi.
Nykyään pelaan vähemmän ja seuraan enemmän mitä uutta ja ihmeellistä pelimaailmassa tapahtuu. Tosin nyt on taas Civistys V vienyt aikaa vapaa-ajalta. Combat Mission: Black Sea odottaa pelailusessiota ^^
Jaa'a, itseä ei jaksanut BL2 kiinnostaa paria tuntia kauempaa. Se on mulle yksi yliarvostetuimmista peleistä mitä on. Ja olin aika innoissani kun satuin saamaan ilmaisen kopion ko. pelistä kun tiesin sen olevan niin kehuttu. Koitin sitä hampaat irvessä vääntää enemmän kuin olisin halunnut siinä toivossa että kai se kohta vie mukanaan, mutta ei.
Olen yksi niistä jotka eivät pelanneet Borderlands kakkosta loppuun saakka. Ostin paljon kehutun pelin alennuksesta, kokeilin ja totesin että ei ole minun juttuni. Nykyään näin käy entistä useammin: pelit jäävät kesken jos eivät ole hyviä, niin alennuksesta ostetut kuin ennakkotilatut. Mutta sitten taas niitä hyviä tuleekin tahkottua. Viimeisen vuoden aikana esimerkiksi Destinyä n. 400 tuntia ja DA:I :tä yli 100 tuntia.
Ikä on tuonut itselleni enemmän kykyä keskittyä harrastuksissa juuri niihin asioihin mistä itse saan iloa ja suorituspaineita ei ole enää yhtä paljon. Aikaakaan ei enää ole samoissa määrin mutta se mitä on on laadukkaampaa.
Itsellänikin on niin sanotusti alkanut "elämä voittaa", eli pelitunnit ovat vähentyneet...toisaalta tämä tarkoittaa yhä enemmän backlogia ja jälkijunassa tulemista uusimpien pelien suhteen, mutta en ole tästä enää pitkään aikaan ottanut mitään stressiä...pelaan sitten kun kerkiän, mutta ne pelit mitkä aloitan, pelaan myös alusta loppuun ja suoritan (lähes) kaiken mahdollisen....moninpeleihin sen sijaan en kuluta aikaa, ellei kyseessä ole todella hauska peli, ja moninpelipuolella noita harvemmin sattuu kohdalle. Valikoivammaksi en kuitenkaan aio jatkossakaan ryhtyä (eli että pelaisin vain ne kaikista mielenkiintoisimmat ja "parhaimmat" pelit), vaikka aikaa rakkaalle. harrastukselle onkin valitettavasti vähemmän ja vähemmän.
Olen viimeiset 5-vuotta todellisuudessa viettänyt 85% ajastani peliaiheisilla sivustoilla ja lukenut alan lehtiä kuin pelannut itse pelejä. Aika harvaa peliä jaksaa hulluna hakata. Ainoastaan Phoenix Wrightit ja Dark Soulsit ovat koukuttaneet simona viime vuosina.
Myönnetään, on sittenkin aika tainnut kullata muistot, enkä alkuvaiheessa itsekään innostunut siitä. Mutta nyt olen Borderlandseista nimenomaan kakkososan suuri fani. Aloin pitää pelistä yhä enemmän lisäosien myötä. Siinä on vaan se "juju" kun siihen "pääsee sisään"... lässyn lässyn. :)
Post-edit: Muutama vuosi sitten päätin että nyt voisi olla aika kokeilla jotain ihan uutta suurpeliä. Huttusen ja Pyykkösen kirjoittama pirteä arvostelu värikkäine kuvineen silloisessa Pelaajassa sai minut valitsemaan Borderlands 2:n ja ostamaan sen heti kun tuli kauppoihin; se oli minulle ensimmäinen sarjan peli. Ykkösosa ei sitten osoittautunut niin pirteäksi, ja australialaisstudiolle ulkoistettu Pre-Sequel on yksi sontasäkki. Olen vihainen pelistä vastuulliselle omahyväiselle Gearboxille syystä jos toisestakin, siksi ei ole niin väliksi vaikken kuulisi perusteluita miksi BL2 on teidän mielestä huono.
Oikeasta elämästä on se hyöty, että siitä saa tehtyä hyviä pelejä.