Pelasin kuluneella viikolla Watch Dogsia tuoreen lisäosan tiimoilta. En ollut kiinnittänyt peliin rehellisesti sanottuna mitään huomiota sitten arvosteluni julkaisun jälkeen, sillä muut kiireet ja tuoreammat julkaisut ovat vieneet aikaani. Kävipä kuitenkin niin, että rauhallista sunnuntaiajeluani Chicagon kaduilla häiritsi alituiset ilmoitukset moninpelimahdollisuuksista. Muistin oitis miten hauskana pidin ajatusta siitä, miten voin olla mukana vaikuttamassa ystävieni peliin. Teoriassa.
Kaverin peliin soluttautuminen on ajatuksen tasolla herkullinen temppu. Pieni kiusanteko edellyttää kuitenkin vastapuolen halukuutta lähteä leikkiin mukaan, eikä se siten tule kohteelle varsinaisena yllätyksenä. Tosi hauska idea jäi vähän torsoksi ja viihdytti lopulta nimenomaan vain ideatasolla. Koin hieman samanlaisia tuntemuksia Destinyn kanssa, jossa yksinpelikampanja sulautui saumattomasti moninpelielämykseen – ainakin teoriassa.
Destiny ei tunnu tekevän mitään pilkulleen oikein. Syytöksiä satelee ohuesta maailmasta ja puolivillaisesta juonesta, ei siis mikään ihme ettei tarinavetoisen yksinpelin ystävät ota peliä omakseen. Itseään toistava sisältö jää kuitenkin sivuseikaksi, sillä lähes kaikki on pelattavissa yksin tai ystävien kanssa. Teoriassa on mahdollista nauttia b-luokan yksinpelikampanjasta ja moninpelistä erillisinä kokemuksina, aivan kuten ennenkin. Käytännössä Destiny kuitenkin herää henkiin vasta kun yhteistyötila täyttyy itselle tutuista pelaajista.
Pelistä puhuttaessa kuulen usein ajatuksia siitä, miten Destiny murtaa yksin- ja moninpelin välistä rajaa. Jatkuvaa verkkoyhteyttä kaipaava nimike täyttää maailman muilla pelaajilla, eikä sivuhahmoja ole eräänlaisena kauppapaikkana ja pelin keskuksena toimivaa Tornia lukuun ottamatta missään. Kyseessä on hyvin sosiaalinen kokemus, jossa yksittäinen pelaaja ei viihdy, kirjaimellisesti. Yhteyden kadotessa syystä tai toisesta, jää pelaaja nopeasti orvoksi. Edes omissa juonitehtävissään ei voi edistyä, joten rajoja on kyllä lähdetty rikkomaan.
Pidän itse Destinyn toteutuksesta, mutta minä olenkin kohtalaisen sosiaalinen pelaaja. Ymmärrän perinteisiin yksinpeleihin tottuneiden ahdingon, sillä mielestäni tälle ryhmälle Destiny ei hyvälläkään tahdolla tarjoile oikeastaan mitään. Nimellisen yksinpelimahdollisuuden sisältävä peli on ytimeltään hyvin moninpelipainottunut. Vastavuoroisesti ongelma Watch Dogsin kanssa oli käänteinen, sillä tuttujen ja tuntemattomien pelimaailmassa vierailu oli aina erillisen tehtävän takana, eikä luontevaa interaktiota muiden kanssa näin päässyt syntymään.
Uudet innovaatiot ja erilaiset näkökulmat pelaamiseen kiinnostaa aina. Olen utelias ideoista innostuja, mutta haluaisin kovasti nähdä niiden myös toteutuvan käytännössä. Watch Dogsissa ja Destinyssä oli hyvää alkua, mutta vielä odottelen toteutuksen kehittyvän muutamalla pykälällä eteenpäin.
Jenni Ahlapuro