Viime viikolla oli niin kovaa paatosta, että ajattelin keventää tälle viikolle ja kertoa jotain siitä, miten huono minä olen. Olen nimittäin ihan naurettavan huono pelaaja. Kävin viime viikolla katsomassa ennakkoon peliä, josta voitte lukaista sitten ajallaan tuoreesta Pelaajastakin. Poikkeuksellisesti olin ihan riittävän etevä kunhan pääsin jyvälle, ja tästä innostuneena takaraivooni jäi kolkuttamaan varovainen odotus syksyä kohtaan. Kotiin palattuani kuitenkin muistin, miten onnettomasti suoriudun monesta muusta pelistä.
Olen kärsimätön ja muistini on huono. Toimin impulsiivisesti enkä jaksa lukea ohjeita. Olen luultavasti myös hieman hidas ja aina aika ajoin löydän itseni pyörimässä ympyrää pelialueella miettien, mitä ihmettä minun odotetaan tekevän. Teen älyttömiä mokia ja onnistun olemaan maailman siistein ainoastaan ollessani yksin kotona pelaamassa jotakin ei-verkkopeliä. Käytännössä siis olen eeppinen vain kun kukaan ei näe, ja sekin lähinnä omassa mielessäni.
Titanfall on ihan järjettömän hauska peli huolimatta siitä miten äärettömän huono olen siinäkin. Juhlin ensimmäiset viisi matsia erinomaisia tappojani vain tajutakseni että olen kokoajan lahdannut tekoälysotilaita. Sen ainoan kerran kun osun pelaajaan, kuusi muuta osuu minuun. Kerralla. Dragon Age: Originsissa tapoin Brood Motheria ainakin puolitoista viikkoa, joista rehellisesti kaksi kolmasosaa meni mököttämiseen ja masentumiseen. Kieltäydyin laskemasta vaikeustasoa, ja oikeasti se oli ihan helppo, niin naurettavan helppo. Jos olisin ajatellut yhtään.
Ihailen systemaattisia ja suunnitelmallisia ihmisiä. Ne on niitä tyyppejä, jotka ajattelevat mitä tekevät ja ovat aina kartalla. Minä itse vietän aikaa siellä kartan kääntöpuolella tikku-ukkoja piirrellen. Kilpapeleissä olen aina viimeinen, tai ainakin hännillä. Mielestäni pidän hienosti yllä myyttiä siitä, miten peliarvostelijat eivät vain osaa pelata. En minä ainakaan.
Siksipä siksi oli niin mukava käydä kokeilemassa Turtle Rockin tulevaa Evolvea, peliä jossa neljä metsästäjää saavat vastaansa viidennen pelaajan ohjastaman jäätävän kokoisen monsterin. Olin ihan hyvä metsästäjä ja löydettyäni oman roolini olin oikeastaan yllättävän hyvä. Paljon hienompaa oli kuitenkin olla vahingossa hyvä hirviö. Aloitin pelini nimittäin niin huonosti, että oikein harmittaa etten voi jakaa siitä videota teille kaikille. Kuulokkeiden läpi saatoin kuulla kollegani syvät huokaukset ja aistia naamapalmut takanani. Epätoivo kasautui harteilleni hyvää vauhtia, mutta sitten jotakin tapahtui. Tulin, näin ja voitin kaikki. Pelin päättyi voittooni – satavarma vahinko.
Haluan ajatella että olen salaa sisäisesti ihan hyvä. Ehkä se on supervoimiin rinnastettavissa ja tarvitsen tuekseni vain kunnon kasvutarinan jotta voimani voi vapautua. Sitä odotellessa otan vastaan nöyryytyksiä esimerkiksi Trials Fusionissa ja muistelen aikaa, jolloin nuorempien sisarusten voittaminen toi hyvän mielen. Kaukana on sekin.
Jenni Ahlapuro
Kommentit
Ihekkin ollunna suhteellisen kärsimätön pellooja. Sen takia en oo CoDista tykänny pitkään aikaan, ku porukka vuan kämppii joka nurkan takana. Bäfässäkin taidot tulloo essiin vasta kaverin kanssa pelatessa, yksin pelatessa harvoin piäsöö MVP:ksi. Siksi suosittelen siullekkii Dark Souls 2:sta. Se pakottaa miettimään mitä tekee, seuraamaan vihollisen liikkeitä ja koordinoimaan toimijaan paljon enemmän. Jos teet yhenkii virheen, peli rankasoo ja rankalla käjellä. Tää on auttana minnuu monessa eri pelissä miettimään enemmän mitä tekee ja millo tekee.
@Kukko
Jep, Dark Souls on hyvää terapiaa kun muiden nykypelien hektisyys ja ADHD-meininki alkaa ahdistaa liikaa. En voi vielä puhua kakkosen puolesta, mutta ykkönen ainakin on lähestulkoon seesteinen kokemus, kun ei loppujen lopuksi ole kiire minnekään, edetä saa omaa tahtia haluamaansa suuntaan ja kuoleminen on joka tapauksessa niin väistämätöntä, ettei siitä hetken perästä edes jaksa niin stressata. Jos joku kohta menee liian vaikeaksi kokeilet vaan hetken jotain muita reittejä ja sieltä saatua kokemusta - siis oikeaa kokemusta, ei pelkkää expiä - apunakäyttäen se äsken mahdottomalta näyttänyt kohtaaminen saattaa olla pelkkä suupala.
Se, että DS:t olisivat übervaikeita on aikamoista liioittelua, mutta joillain nyt vain on tarve venytellä sitä virtuaalipippeliään. Eihän ne loppujen lopuksi vaadi, kuin pientä asennemuutosta pelaamisen suhteen, mikä kyllä parin yrityksen ja erehdyksen jälkeen alkaa tapahtua ihan automaattisesti. Sääntö 1: Kuoleminen on osa peliä, ei merkki huonoudesta. Sääntö 2: Kaikkeen on ratkaisu näyttipä tilanne kuinka mahdottomalta tahansa. Loput voi sitten itse kukin selvittää omia aikojaan.
Olkoon kyseessä mikä tahansa moninpeli, jossain vaiheessa iskee aina tunne, että on muihin verrattuna aivan taidoton. Mutta mikään ei olekaan sitten egoa nostattavampaa kuin se, kun kymmenien (tai jopa satojen) tuntien jälkeen nousee pelin kuninkuusluokkaan ja pääsee näyttämään amatööreille kaapin paikan. Mutta tämä taas vaatii niin kirotusti saman pelin pakkomielteistä hinkkaamista, ettei kärsivällisyys vain meinaa riittää. Tietokonetta vastaan pelatessa samanlaista euforiaa ei koe, sillä kyseessähän on vain tekoäly, joka on kenties tarkoituksella kehitetty tyhmäksi! Poikkeuksena tietenkin shakki: jos voittaa maailman parhaimman shakkitekoälyn, siinä saattaa ehkä hieman ylpistyäkin. Paitsi että kukaan ei ole näkemässä.
Yritin saada selville, mitä tämä mongerrus tarkoitti, mutta sain päänsäryn. Finnish, do you speak it?
En edes uskalla kokeilla multiplayer-pelejä, ainakaan noita kaikkein suosituimpia. Kerran kokeilin CS-sourcea kaverin luona pienenä ja kun jollain oli joku botti, että se ampui seinien läpi aina headshotin jokaiseen, joka syntyi peliin niin jäi paha maku koko touhusta. En tiedä onko tilanne parantunut nykypeleissä paljoa, mutta ajatus siitä, että jollet omista suurinta osaa vapaa-ajastasi sen pelin oppimiseen ja pelaamiseen niin todennäköisesti et saa paljoa irti siitä kokemuksesta.
Aika monessa multiplayerissa kun epäonnistuminen ja onnistuminen kulkee käsikädessä. Joko voitat tai joko häviät. EI se vaan oo mun juttu.
Jennin mysteerisilmät oli mukava piristys tähän päivään. =)
Vannoutuneena yksinpelaajana pelkkä ajatus näistä suosituimmista moninpeleistä pelottaa. Olen pelaajana elämysmatkaaja, joka mielellään jää ihailemaan maisemia ja tekstuurien tarkkuuksia. Kauhea kohellus ja vauhti on kyllä joissain peleissä hauskaa, mutta pidemmissä annoksissa moiset puuduttavat pahasti.
Kokeilen äärimmäisen harvoin peleissä hard-vaikeustasoa. Bayonetta oli esimerkiksi sellainen tapaus, joka tuntui normaalillakin vaikeustasolla välillä aika vaikealta. Muistaakseni vedin joka osiosta pelkkiä pronssipatsaita arvosanakseni. Olen kökkö pelaaja. :(
Hehehehehehehehe. Kun savolainen puhuu, vastuu siirtyy kuulijalle. Tai tässä tapauksessa lukijalle.
Tolkuttoman huono pelaaja olen itsekin, tosin voin olla huonompikin sillä omat samantyyppiset ongelmani tulevat helpoimmalla vaikeustasolla, en koskaan ole edes yrittänyt tuon vaikeampaa ellei vahingossa ole päälle jäänyt. En nauti yhden kohdan junnaamisesta satoja kertoja tippaakaan, enkä myöskään saa mitään hyvänolon tunnetta kovan vastuksen voittamisesta, monesti on peli jäänyt kesken jopa kovan bossin voittamisen jälkeen.
Demon's Souls jäi ekaan vihuun, ei bossiin vaan normivihuun, se samperin luuranko tai jotain teloi minut yhä uudelleen ja uudelleen kunnes sain tarpeekseni. Ekaan bossiin jäi myös Warrior Within ja epäonnistuminen ei johtunut bossineidin niukasta vaatetuksesta. Elder Scrolls Onlinen kuolemat lasketaan sadoissa ja listaa voisi jatkaa vaikka miten pitkään. Nautin ihan muista asioista peleissä kuin haasteesta.
Ne jotka kiusaa niitä, joilla tulee kirjoitus virheitä ovat pahempia, kuin ne jotka niitä kirjoitusvirheitä tekevät.
Murteilla kirjottaminen on jo itessään sen tason kiusaamista että pitäis kieltää koko internet sen takia.