Sunnuntaiblogi: Ongelmallinen aika ja sen vaikutus pelaamiseen

Rajallisen ajan käsite on tuttu monille pelaajille. Tällä viikolla mietitään sen suhdetta pelaamiseen.

14.9.2014 09:30

En oikeastaan harrasta useamman tunnin pelimaratoneja kuten ennen. Nuorena tyttönä se ei ollut homma eikä mikään, mutta nyt aina vain harvempi peli onnistuu vetämään sellaiseen imuun, että tuntikausien irtaantuminen ympärillä vellovasta oikeasta maailmasta on mahdollista. Eikä se tällä iällä varsinaisesti haittaa, sillä aina löytyy ikäviä velvollisuuksia ja muita suoritettavia asioita, jotka tehokkaasti pyrkivät minun ja harrastuksieni väliin. Silti muistelen lämmöllä hetkiä, jolloin uutuuspelin läpäisi muutamalta istumalta ihan tuosta noin vain.

Olen aika valikoiva ajankäyttöni suhteen. Kaikki läheiseni sekä sosiaalisessa mediassa minua seuraavat tietävät esimerkiksi tunteeni Titanfallia kohtaan. Todellakin pidän siitä ihan mielettömästi, mutta 95% pelaamisestani on muutaman kentän minisessioita aina sopivan välin tultua. Se ei tarkoita ettenkö innostuisi pelistä, päinvastoin olen melkein alkanut suosia nimikkeitä, joissa lyhyet, muutaman tason kattavat visiitit ovat mahdollisia. En ole perheellinen, mutta luulen että tämä on tuttu kuvio myös monelle muulle aikuispelaajalle. Ajan ollessa kortilla jää monet massiiviset teokset odottelemaan niitä kuuluisia parempia päiviä. 

Vietin kuluneen viikon ankarassa flunssassa ollen oman kotini vankina. Hyvin epäilyttävä sattuma näin nimeltä mainitsemattoman hypeaaltoa nostattaneen huippupelin julkaisun alla, mutta valitettavasti oma kappaleeni löysi tiensä minulle vasta loppuviikosta. Koska muutakaan en voinut, käytin naurettavan paljon aikaa Metro 2033 Reduxin parissa ottaen huomioon miten vähän siitä alkujaan pidin. Post-apokalyptinen asetelma on kaltaiselleni maailmanlopun ystävälle aina suurta herkkua, mutten ikimaailmassa usko että terveenä olisin kahlannut peliä läpi niin hartaasti kuin mitä nyt päädyin tekemään.

Jäin kuitenkin miettimään suuren ajattelijan lailla sitä, miten sääli tavallaan on olla antamatta peleille niiden ansaitsemaansa huomiota. Vähäinen aika ei ole yksistään ainoa tekijä, joka saa jättämään keskeneräisen teoksen hyllyyn pölyttymään. Juuri se mielenkiinnon puute ja huono kokemus saavat käyttämään aikaansa parempaan, vaikka kehnosti alkavalla seikkailulla saattaa olla haparoivien ensiaskelien jälkeen mielenkiintoinen matka edessään. Harvoin videopeleille annettu aika harmittaa jälkikäteen.

Kerran muutamaan vuoteen kuitenkin tulee nimike, jolle annan kaiken liikenevän aikani. Monilla se on tällä hetkellä odotuksia nostattanut scifiräiskintä Destiny, joka kieltämättä on suurta hupia etenkin kavereiden kanssa. Mutta vaikka se hauskaa ajanvietettä onkin, en näe pitkällä tähtäimellä tahkoavani planeettojen kamaria alkuinnostusta pidemmälle. Sen sijaan hitaasti mutta varmasti lähestyvä The Witcher 3 saa pohtimaan, olisiko pieni loma töistä helmikuussa paikallaan. Laadukkaasti tehdyt roolipelit elävine maailmoineen ovat aina olleet heikkouteni.

Lisää luettavaa