Miksi asioiden rakentaminen, ja toisaalta myös niiden tuhoaminen on niin tyydyttävää?
En ole kädentaitoihmisiä. Kun ystävilleni iskee näpertelemisen olo, pyöräyttävät he siemenleipää iltapalaksi tai villasukkia lahjaksi koko työyhteisölle. Kaikesta parhaasta tahdostani huolimatta olen itse täysin kädetön, enkä saa juuri mitään tunnistettavaa aikaiseksi kun alan virkkaamaan torkkupeittoa, tai rakentamaan kodin sisustusta. Mitä enemmän suunnitelmallisuutta ja tarkkaa silmää suoritettava askare vaatii, sen vähemmän se minua kiinnostaa. Haluan mennä ja tehdä, kokeilla eri asioita ja oppia omista mokistani, eikä tarkka suunnitelma sovi kuvioon laisinkaan.
Ajatus iski oikeastaan pelatessani Resogunia aikaisemmin tällä viikolla. Vaikka tykkään pelistä myös sen muiden ansioiden takia, on muun muassa kaiken hajoaminen atomeiksi viihdyttävintä mitä tiedän. Uskoisin, että kyseessä on tekemisen konkretiasta johtuva onnistumisen tunne. Minä ammun ja jotain hajoaa – parasta. En saa rikkoa omassa elinympäristössäni, saati edes kotonani oikeastaan mitään, joten todellakin haluan tehdä sitä siellä missä se on mahdollista. Haluni hajottaa ilmenee niin monissa muissakin peleissä, ja mielellään silvon kaiken minkä voin, koska voin. Jostain syystä se on äärettömän hauskaa.
Olen aina ollut työyhteisöissäni helppo kohde sympatian hakemiseen. Jokaisen muksu tuntuu pelaavan jotakin, ja aina siinä huolettaa jokin. Toimin eräänlaisena neuvoa antavana semilapsena aikuisen ja nappulan välillä, ja monesti lapsukaisia tuntuu viehättävän luomiseen ja selviytymiseen keskittyvä indie-hiekkalaatikko Minecraft. En ole pelannut peliä aktiivisesti pitkään aikaan, mutta lämpimimpiä kesämuistojani viime vuodelta saattoi olla huikeiden luolastojen kaivaminen, löytäminen ja rakentaminen. Jälkikäteen ajateltuna tulee ehkä hieman jopa ikävä näitä suurella vaivalla kyhäämiäni luomuksia, joiden funktio monesti oli lähes minimaalinen.
Luonnollisesti virtuaalimaailmassakin kyhäämäni teokset ovat rakkainta omaisuuttani, enkä luopuisi mielelläni millään edes yhden illan aikana kasatusta tuotoksesta. Siksi näiden tuhoaminen ei tule kuuloonkaan, eikä se ole lainkaan tyydyttävää, vaan lähinnä surullista. Kehitän mustasukkaisen omistajuussuhteen omiksi näkemiini asioihin, aivan kuten viisivuotias hiekkalinnan keisari leikkipuistossa. Etenkin lapset rakastavat luovaa rakentelua ja osasten yhteen sovittelua, oivaltamisen iloa ja puhdasta tekemisen tunnetta. Mikään universumin laki ei kiellä tämän saman lapsenmielisen innon ja uteliaisuuden päättyvän aikuisenakaan.
Minä siis rakennan, koska haluan näperrellä. Haluan saada aikaiseksi jotain omasta mielestäni hyvinkin siistiä, mutta samalla olen utelias näkemään mitä kaikkea voin saada aikaan. Tykkään tuhota ja räjäyttää, koska tuolloin jonkun muun luoma konkreettinen asia lakkaa olemasta siinä muodossaan siksi, että minä tein jotakin. Plus se näyttää lähes aina todella siistiltä.
Jenni Ahlapuro