Sunnuntaiblogi: Rakennetaan siltoja - ja tuhotaan ne! / Blogit / pelaaja.fi

Sunnuntaiblogi: Rakennetaan siltoja - ja tuhotaan ne!

6.07.2014 // Kirjoittanut: Jenni Ahlapuro
2

Miksi asioiden rakentaminen, ja toisaalta myös niiden tuhoaminen on niin tyydyttävää?

En ole kädentaitoihmisiä. Kun ystävilleni iskee näpertelemisen olo, pyöräyttävät he siemenleipää iltapalaksi tai villasukkia lahjaksi koko työyhteisölle. Kaikesta parhaasta tahdostani huolimatta olen itse täysin kädetön, enkä saa juuri mitään tunnistettavaa aikaiseksi kun alan virkkaamaan torkkupeittoa, tai rakentamaan kodin sisustusta. Mitä enemmän suunnitelmallisuutta ja tarkkaa silmää suoritettava askare vaatii, sen vähemmän se minua kiinnostaa. Haluan mennä ja tehdä, kokeilla eri asioita ja oppia omista mokistani, eikä tarkka suunnitelma sovi kuvioon laisinkaan.

Ajatus iski oikeastaan pelatessani Resogunia aikaisemmin tällä viikolla. Vaikka tykkään pelistä myös sen muiden ansioiden takia, on muun muassa kaiken hajoaminen atomeiksi viihdyttävintä mitä tiedän. Uskoisin, että kyseessä on tekemisen konkretiasta johtuva onnistumisen tunne. Minä ammun ja jotain hajoaa – parasta. En saa rikkoa omassa elinympäristössäni, saati edes kotonani oikeastaan mitään, joten todellakin haluan tehdä sitä siellä missä se on mahdollista. Haluni hajottaa ilmenee niin monissa muissakin peleissä, ja mielellään silvon kaiken minkä voin, koska voin. Jostain syystä se on äärettömän hauskaa.

Olen aina ollut työyhteisöissäni helppo kohde sympatian hakemiseen. Jokaisen muksu tuntuu pelaavan jotakin, ja aina siinä huolettaa jokin. Toimin eräänlaisena neuvoa antavana semilapsena aikuisen ja nappulan välillä, ja monesti lapsukaisia tuntuu viehättävän luomiseen ja selviytymiseen keskittyvä indie-hiekkalaatikko Minecraft. En ole pelannut peliä aktiivisesti pitkään aikaan, mutta lämpimimpiä kesämuistojani viime vuodelta saattoi olla huikeiden luolastojen kaivaminen, löytäminen ja rakentaminen. Jälkikäteen ajateltuna tulee ehkä hieman jopa ikävä näitä suurella vaivalla kyhäämiäni luomuksia, joiden funktio monesti oli lähes minimaalinen.

Luonnollisesti virtuaalimaailmassakin kyhäämäni teokset ovat rakkainta omaisuuttani, enkä luopuisi mielelläni millään edes yhden illan aikana kasatusta tuotoksesta. Siksi näiden tuhoaminen ei tule kuuloonkaan, eikä se ole lainkaan tyydyttävää, vaan lähinnä surullista. Kehitän mustasukkaisen omistajuussuhteen omiksi näkemiini asioihin, aivan kuten viisivuotias hiekkalinnan keisari leikkipuistossa. Etenkin lapset rakastavat luovaa rakentelua ja osasten yhteen sovittelua, oivaltamisen iloa ja puhdasta tekemisen tunnetta. Mikään universumin laki ei kiellä tämän saman lapsenmielisen innon ja uteliaisuuden päättyvän aikuisenakaan.

Minä siis rakennan, koska haluan näperrellä. Haluan saada aikaiseksi jotain omasta mielestäni hyvinkin siistiä, mutta samalla olen utelias näkemään mitä kaikkea voin saada aikaan. Tykkään tuhota ja räjäyttää, koska tuolloin jonkun muun luoma konkreettinen asia lakkaa olemasta siinä muodossaan siksi, että minä tein jotakin. Plus se näyttää lähes aina todella siistiltä.

Jenni Ahlapuro

Kommentit

Käyttäjän Suora kuva
Suora

Ensimmäisissä lukemissani Pelaaja-lehdissä oli ennakkotietoa Red Faction: Guerilla-pelistä. Pelistä tulikin ensimmäinen hypettämäni peli, harmi että peli ei osannut valjastaa kunnolla sen omaperäistä tuhofysiikkaa ja jäi lopulta jokseenkin keskinkertaiseksi.

Ehkäpä jännittävin ominaisuus mitä peleissä tiedän on dynaamisuus, kuitenkaan en ole vielä löytänyt peliä joka tyydyttäisi dynaamisuuden himoni. Dynaamisia osa-alueita on monia: fysiikka/hajoittaminen, elävä hiekkalaatikko, elävä tarinankerronta, elävä ekonomia, täysin pelaajien pyörittämä maailma.

Yksi rakastetuimmista projekteistani on tukemani Sui Generis joka on jokseenkin eläävään maailmaan sijoittuva todellisesti dynaamisella ja fyysisellä taistelumekaniikalla toimiva rpg. Kannattaa todellakin tutustua.

Elävän, pelaajien pyörittämän maailman ja ekonomian himon takia olen juuri tutustunut alunperin Notchin myös työstämään Wurm online-nettiropeen joka sisältää minecraftia sata kertaa kehittyneemmän craftauksen. Peli on kuitenkin "hieman" liian aikaavievä sekä liian paljon odottamista sisältävä hc-paketti.

Käyttäjän peelopuu kuva
peelopuu

Jostain syystä en koe nykyään tuhoamista videopelissä niin tyydyttäväksi, kuin muutama vuosi sitten. Pelasin juuri max payne kolmoista ja rupesin itseasiassa voimaan enemmän tai vähemmän huonosti. En enään kykene suhtautumaan niin kylmäverisen objektiivisesti videopeleihin, että jättäisin itse aihepiirin kokonaan huomioimatta. Hei mähän itseasiassa tapan ihmisiä. Voi toki olla, että max payne 3:ssa tappaminen on niin todentuntuista filmaattisine fysiikoineen ja kuolinanimoimisineen että se itse aiheutti huonovointisuutta. Myös pelkästään sotaa käsittelevät pelit huomaan jättäen pelaamatta. Nykyään ei muuta mainstream peleissä käsitelläkkään, kuin vain tappamista.

Rakastamissani JRPG peleissä on paljon suuremmat ja fiksummat aihepiirit pääosassa, kuin vain vihollisen tappaminen ja niitäkin pelejä näkee harvemmin nykyään :(

Nostoja