Viime viikolla laajalta mediahuomiota saanut tutkimus videopelien tuottamasta aggressiosta oli mielenkiintoista, mutta vähemmän yllättävää luettavaa. Aktiiviharrastajat samaistunevat varmasti tuloksiin, joissa indikoitiin aggression aiheutuvan lähinnä liian haastavasta pelistä. Kukapa meistä ei olisi heittänyt ohjainta seinään Dark Soulsin tai Trialsin viedessä voittoa parhaista taidoistammekin riippumatta sisällön väkivaltaisuudesta. No, ei välttämättä kovinkaan moni, mutta voimasanoilta ei ainakaan voi säästyä.
Epäonnistuminen on tunteista kamalampia. Riittämättömyyden tunne kalvaa itsetuntoa ja mahdottomalta tuntuva tehtävä aiheuttaa uhmaa, joka taittuu epätoivoksi hiljaa hiipien. Ihan perusjuttuja jokaiselle pelaajalle, paitsi tietenkin niille internetin ihmelapsille, jotka ovat kaikessa erinomaisia. Itse tulen huonolle tuulelle hyvin usein, kun pelini ei etene osaamattomuuteni vuoksi. Suoranaista aggressiota en koe, mutta osaan samaistua niihin henkilöihin, joilla tunteet esiintyvät poikkeuksellisella intensiteetillä.
Vaikka Rochesterin ja Oxfordin yliopistojen yhteinen tutkimus ei välttämättä esitellytkään mitään mullistavaa teoriaa, on ihan hyvä että näitä saadaan myös valtavirtamediaan näkyville. Ratkaisukeskeisenä ihmisenä haluaisin mielelläni nähdä, että peleistä aiheutuvaan vihanhallintaongelmaan etsittäisiin keinoa käsitellä oireita sen sijaan että niiden aiheuttaja vain poistettaisiin. Monet vanhemmat estävät lapsiaan pelaamasta tietyntyyppisiä pelejä, mikä on ihan hyväksyttävää lähinnä muista tekijöistä, kuten liian rankasta materiaalista johtuen.
Vanhemmat opettavat lapsilleen monia erilaisia taitoja niin sosiaalisessa ympäristössä kuin muissakin arkisissa tilanteissa toimimiseen. Erilaisten tunteiden käsittely on osa sitä prosessia ja etenkin nuorilla lapsilla ei välttämättä joko ole tietotaitoa tai ymmärrystä suhtautua erilaisiin tunnetiloihin optimaalisella tavalla. Ihmisen elämä on taipuvainen heittelemään yksittäisen kulkijan eteen kaikenlaista ikävää ja epäreilultakin tuntuvaa tilannetta. Se, että yksi mahdollisten negatiivisten tunteiden tuottaja poistetaan ei ikävä kyllä riitä pitkässä juoksussa ratkaisuksi.
Luonnollisesti ongelma koskettaa myös aikuisia pelaajia. On surullista katsella henkilön huoletonta ammuskelua geneerisessä räiskintäpelissä, kun varjopuolena on mielettömät raivarit jostain keskivertoa haastavammassa tekniikkaosuudessa. Jos viihteeksi tarkoitettujen videopelien aiheuttamien tunteiden käsittelyssä on ongelmia, miten voidaan olettaa kyseisen ihmisen selviävän ihan tavallisista tosielämän haasteista ja vaikeita tilanteista?
Videopeleissä esiintyvää väkivaltaa demonisoidaan monesti. Harvassa tapauksessa sen näkeminen kuitenkaan yksin riittää aiheuttamaan pelaajassa erityisen aggressiivista reaktiota. Vielä harvempi pystyy samaistumaan pelaamaansa hahmoon ja omaksua tämän roolin väkivallantekijänä niin syvästi, että siitä seuraisi väkivaltaisia tekoja myös tosielämässä. Tiedän, että aiheesta kirjoittaminen pääsääntöiselle kohdeyleisölleni on lähes yhtä tyhjän kanssa, mutta toivon totisesti että aiheesta saadaan keskustelua myös niissä piireissä, joissa videopelimaailma ei ole yhtä hyvin hallussa.
Jenni Ahlapuro