Viime viikolla laajalta mediahuomiota saanut tutkimus videopelien tuottamasta aggressiosta oli mielenkiintoista, mutta vähemmän yllättävää luettavaa. Aktiiviharrastajat samaistunevat varmasti tuloksiin, joissa indikoitiin aggression aiheutuvan lähinnä liian haastavasta pelistä. Kukapa meistä ei olisi heittänyt ohjainta seinään Dark Soulsin tai Trialsin viedessä voittoa parhaista taidoistammekin riippumatta sisällön väkivaltaisuudesta. No, ei välttämättä kovinkaan moni, mutta voimasanoilta ei ainakaan voi säästyä.
Epäonnistuminen on tunteista kamalampia. Riittämättömyyden tunne kalvaa itsetuntoa ja mahdottomalta tuntuva tehtävä aiheuttaa uhmaa, joka taittuu epätoivoksi hiljaa hiipien. Ihan perusjuttuja jokaiselle pelaajalle, paitsi tietenkin niille internetin ihmelapsille, jotka ovat kaikessa erinomaisia. Itse tulen huonolle tuulelle hyvin usein, kun pelini ei etene osaamattomuuteni vuoksi. Suoranaista aggressiota en koe, mutta osaan samaistua niihin henkilöihin, joilla tunteet esiintyvät poikkeuksellisella intensiteetillä.
Vaikka Rochesterin ja Oxfordin yliopistojen yhteinen tutkimus ei välttämättä esitellytkään mitään mullistavaa teoriaa, on ihan hyvä että näitä saadaan myös valtavirtamediaan näkyville. Ratkaisukeskeisenä ihmisenä haluaisin mielelläni nähdä, että peleistä aiheutuvaan vihanhallintaongelmaan etsittäisiin keinoa käsitellä oireita sen sijaan että niiden aiheuttaja vain poistettaisiin. Monet vanhemmat estävät lapsiaan pelaamasta tietyntyyppisiä pelejä, mikä on ihan hyväksyttävää lähinnä muista tekijöistä, kuten liian rankasta materiaalista johtuen.
Vanhemmat opettavat lapsilleen monia erilaisia taitoja niin sosiaalisessa ympäristössä kuin muissakin arkisissa tilanteissa toimimiseen. Erilaisten tunteiden käsittely on osa sitä prosessia ja etenkin nuorilla lapsilla ei välttämättä joko ole tietotaitoa tai ymmärrystä suhtautua erilaisiin tunnetiloihin optimaalisella tavalla. Ihmisen elämä on taipuvainen heittelemään yksittäisen kulkijan eteen kaikenlaista ikävää ja epäreilultakin tuntuvaa tilannetta. Se, että yksi mahdollisten negatiivisten tunteiden tuottaja poistetaan ei ikävä kyllä riitä pitkässä juoksussa ratkaisuksi.
Luonnollisesti ongelma koskettaa myös aikuisia pelaajia. On surullista katsella henkilön huoletonta ammuskelua geneerisessä räiskintäpelissä, kun varjopuolena on mielettömät raivarit jostain keskivertoa haastavammassa tekniikkaosuudessa. Jos viihteeksi tarkoitettujen videopelien aiheuttamien tunteiden käsittelyssä on ongelmia, miten voidaan olettaa kyseisen ihmisen selviävän ihan tavallisista tosielämän haasteista ja vaikeita tilanteista?
Videopeleissä esiintyvää väkivaltaa demonisoidaan monesti. Harvassa tapauksessa sen näkeminen kuitenkaan yksin riittää aiheuttamaan pelaajassa erityisen aggressiivista reaktiota. Vielä harvempi pystyy samaistumaan pelaamaansa hahmoon ja omaksua tämän roolin väkivallantekijänä niin syvästi, että siitä seuraisi väkivaltaisia tekoja myös tosielämässä. Tiedän, että aiheesta kirjoittaminen pääsääntöiselle kohdeyleisölleni on lähes yhtä tyhjän kanssa, mutta toivon totisesti että aiheesta saadaan keskustelua myös niissä piireissä, joissa videopelimaailma ei ole yhtä hyvin hallussa.
Jenni Ahlapuro
Kommentit
Hyvä blogi. Ja ajankohtainen, kun juuri oli Se tutkimus tästä. :)
Nelinpelillä olikin ööh.. toissa tai viime podcast-jaksossa, en muista kummassa, aika hyvin juttua tästä tutkimuksesta. Itse olen heidän kanssaan samoilla linjoilla, eli minusta on loukkaavaa ja halventavaa, että pelaajia käsitellään tieteessä ja mediassa kuin kokonaan eri rotuna; apinoina jossain lasipurkissa. Laitetaan toiselle apinalle paskasti suunniteltu peli käteen ja toiselle hyvin suunniteltu väkivaltainen peli ja mitä havaitsemmekaan? Ensimmäinen osoittaa enemmän aggressiota, koska peli on vaan paska pelata.
Siis vau, pelaajahan on melkein kuin normaali ihminen! Kuka olisi uskonut tällaisista neandertaleista! Jos nyt jollekkin annetaan luettavaksi kirja, jossa joka toinen sana on kirjoitettu takaperin ja toiselle joku Clive Barkerin tuotos verikekkereineen, niin kummankohan opus lentää ennemmin seinään? Ehkä parin vastaavan tutkimuksen jälkeen meidät jo lasketaan sieltä lasipurkista takaisin ihmiskunnan pariin.
On kai tuokin tapa nähdä asiaa. Tutkimuksia tehdään niin monista eri asioista ja harrastuksista, että lähes väkisinkin sitä johonkin lasipurkkiryhmään tuntee kuuluvansa. Itse en oikein osaa loukkaantua siitä, että asioita halutaan tutkia, mutta toisaalta luonteeni on utelias.
Olettekos koskaan koettanut kasata jotain tarkkuutta vaativaa väkerrystä, joka sitten leviää kun jokin ruuvi on jäänyt kiinnittämättä? Täsmälleen sama reaktio ja kirosanojen virta tällaisistakin seuraa, raivonpurkauksia aiheuttava turhautuminen ei ole videopelien yksinoikeus. Samanlaista turhautumista löytyy monessa muunlaisessakin yhteydessä, kuin esimerkiksi se ***tanan Ruotsi taas iskee loppuottelun ratkaisun viime sekunneilla.
Totta, peleissä epäonnistuminen herättää raivoa, mutta miten ihmeessä tämä on edes uutinen kun turhautuminen ja raivo muissa yhteyksissä ei tunnu ketään kiinnostavan? No siksi että kyseessä on pelit, turhautuminen muussa asiassa on normaali reaktio (tosin ei suotava niissäkään), mutta turhautuminen peleissä onkin sitten taas jostain syystä niin paljon merkittävämpi että siitä tehdään enemmän tutkimuksia ja meuhkataan mediassa aina kun jotain löytyy.
Pelaamattomien käsityskyky ei riitä ymmärtämään, että pelitkin voivat herättää tunteita. Ajatellaan, että se on virtuaalista, 'vain peliä', jolloin se on merkityksetöntä ja siten ei ole normaalia, jos pelaaminen aiheuttaa turhautumista. Urheilu sen sijaan on saanut yleisen hyväksynnän ja siten se ei ole 'vain peliä'.
Jaa minun käsityksen mukaan urheilussakin turhautuminen on paheksuttavaa esim. jääkiekkotappelut aina herättää paheksuntaa. Joten siinä se pointti meni. Peleissä riehuminen johtuu siitä, että suurin osa pelaajista ovat vauvoja jotka ei siedä vastoinkäymisiä, joten ei ole mikään ihme että ohjaimet lentelee. Urheilussa nyt ei yleensä sellaista riehumista näe, koska se sotii etikettiä vastaan ja varmaan osaavat tunteitaankin paremmin hallita. Kun taas riehuminen pelatessa videopelejä(pelaajien keskuudessa) on hyväksytympi reaktiotapa jos jokin menee väärin. Tulee aina ihmeteltyä kun kaveripiirissäkin on tälläisiä itkupillejä, jotka ei yhtään häviötä kestä. Sehän on vain peliä.
Aggressio ja sen hallinta on kuitenkin täysin eri asioita. Vaikka yleisesti puhutaankin ohjainten viskelystä yms., en oikein usko, että kovin moni sitä loppujen lopuksi oikeasti tekee, vaikka pääkopassa kuohuisi kuinka. Ja on muuten tullut nähtyä kaikennäköisiä purkauksia niin urheilukentillä, työpaikalla, kuin koulussakin. Ei ole mitenkään pelaajiin rajoittuvaa toimintaa.
Kiinnostaisi myös tietää millä perusteella "suurin osa pelaajista on vauvoja, jotka ei siedä vastoinkäymisiä".
EDIT: Eikä sitä paitsi siinä riehumisessakaan ole mitään pahaa, jos sillä vain tietoisesti puretaan turhautumista, eikä sitä kohdisteta muihin ihmisiin, vaan esimerkiksi siihen peliohjaimeen. Kaveriporukassa voi jopa kuulua asiaan, että pelataan vähän aggressiivisemmin, koska syntyyhän siitä ilman muuta parempaa viihdettä.
Itse näen sen niin, että tunteiden näyttäminen oli se raivoa tai ei, videopeleissä on täysin tervettä ja se pitäisi nähdä enempi luonnollisena asiana sen sijaan, että sitä demonisoitaisiin. Pelottavin kuva minulle tulee henkilöstä joka ei ilmaise mitään tunteita raivostuessaan jossain pelissä ja siitä vasta pitäisi oikeasti olla huolissaan, kuin henkilöstä, joka raivostuu.
Ihmiset raivostuvat päivittäin mitä hölmöimmistä asioista kuten vaikkapa jos ei saa jotain pientä kynää laitettua johonkin pieneen telineeseen ja yrityksiä satelee kerta toisensa jälkeen. Sama asia peleissä. Sinulla on tavoite ja jos et onnistu tavoitteessasi useiden yritysten jälkeen niin se herättää turhautumista, joka eskaloituu usein raivoksi. En ymmärrä, miksi videopelien parissa raivostuminen nähdään hyvin vieraana ja erilaisena asiana.
Olen tullut siihen johtopäätökseen, että syy miksi mediassa usein osoitetaan videopeljä sormella johtuu vain siitä, että ihmisillä on empatian aiheuttaman tunteen takia tarve etsiä syy, miksi esim 13 vuotias poika ampuu isoveljensä...Ei haluta kohdata sitä faktaa, että ihmiset kykenevät mitä järjettömimpiin tekoihin eikä vika ole missään ulkoisessa tekijässä välttämättä.
Jennin teksti oli taas vahvaa ja muksaa lueskella. =D
En kyllä käsitä miten peli voi turhauttaa. Ikinä ei ole ohjain lentänyt seinään eikä pelin jälkeenkään ole jäänyt mitään hampaankoloon. Johtuuko tämä siitä, että olen pelisessioissa aina tietoisesti läsnä vai siitä että pelejä on tullut jauhettua taukoamatta 26 vuotta. Sama juttu esim. golf kentällä, ei ole ikinä maila lentänyt huonon kierroksen päätteeksi. Esimerkkejä on useita, esim kaappien kasaus. Välillä menee ruuvi väärästä reiästä tai seinä väärälle puolelle, ehkä hieman harmittaa kun on mennyt turhaa aikaa, mutta aina voi yrittää huomenna uudestaan.
Eli suomeksi sinä et turhaudu mistään, joten miksi et ihmettele samalla miksi esimerkiksi jääkiekkopelin häviäminen turhauttaa. Yksilöitä on erilaisia ja sinä tyyneyden lähettiläs, et voi vissiin tätä ymmärtää? Häviäminen ja epäonnistuminen turhauttaa suurinta osaa ihmisväestöä jossakin muodossa, oli se sitten pelit tai koulumenestyminen.
PS. gurgi se jaksaa provota... Kaverit itkupillejä ja suurin osa pelaajista vauvoja, mitähän seuraavaksi? Ja btw, kyllä se yleisö ihan innoissaan hurraa niille jääkiekkotappeluille.