Aurinko nousee idästä. Näin Suomen mailta katsottuna jostain tuolta kaukaa se aamuhämärissä paikalle saapastelee, aina ajoissa ja aina yhtä valoisana toivottamaan uutta päivää tervetulleeksi. Ja tämä syksyinen päivä olkoon se, jona Airus kirjoittaa ensimmäisen bloginsa rakkaalle sivustollemme. (Aloitetaan siis pitemmittä esittelyittä tämä blogipilotti aiheesta, joka on…)
Täydellistä leikkikenttää etsimässä
Alkusyksyn mielenkiintoisimman pelin tittelin omalla arvoasteikollani valtasi jo julkistuksessaan hurmannut Sleeping Dogs ja pelinhän sainkin käsiini heti julkaisuviikolla. Miksi sitten odotin peliltä niin paljon, kun iso pelaajakunta tuntui ohittavan tämän tekeleen olankohautuksella? Syy löytyy paljon kauempaa, jostain menneisyydestä. Täydellistä peliä ei voida yksinkertaisesti rakentaa, mutta miksi ei täydellistä pelialuetta? Utopistista leikkikenttää. En odottanut mullistavaa tarinankerrontaa, en liioin häkellyttävää taistelumekaniikkaa tai korvia hivelevää ääninäyttelyä. Vaakakupissa painoi jokin aivan muu…
Ja se jokin oli itse pelin kartta. Pieni insinöörin alku hyppää aina kuperkeikkaa, kun kuulee pelistä, joka sisältää mielenkiintoisen avoimen pelialueen, jota muissa peleissä ei ole vielä nähty. En menisi vannomaan, että Hong Kong on täysin uusi juttu videopeleissä, mitä se ei todellakaan ole, mutta avoimena maailmana Sleeping Dogsin tyyliin pidin sitä melko uniikkina valintana. Halusin hypätä Honkkarin pienille kaduille, ajamaan vasemmanpuoleista liikennettä ja ihmettelemään sitä ihmisvilinää, jotka kaupungin imagoon eittämättä kuuluvat. No eihän peli ihan näitä fantasioita täyttänyt, mutta joka tapauksessa se pääsi lähelle ja sekin oli jo rahan väärti. Jotain kuitenkin puuttui…
Aasiassa ei tärpännyt, mitenkä Kaakkois-Aasian Panaulla?
Muutama vuosi sitten julkaistu Just Cause 2 myi itsensä ”eye-candy” –grafiikalla ja massiivisella pelialueella, mutta lopputulos ei ollut ihan sitä, mitä olin tullut hakemaan. Tässä pelissä on ehkä tämän sukupolven suurin ja teknillisesti näyttävin pelialue, mutta sanontahan kuuluu ”pienet yksityiskohdat sen tekevät” ja niitä ei Panaun saarelta löydy sitten alkuunkaan.
Yhteensä 50 tuntia etsin itseäni tältä tropiikkisaarelta, mutta saari ei kerta kaikkiaan sisällä mitään erikoista tai uniikkia, mitä ei muissa peleissä olisi vuosien varrella nähty. Tietenkin liitovarjolla temppuilu on viety uudelle tasolle, mutta samalla liikkumisesta on tehty aivan liian yksinkertaista ja mikä tärkeintä, et pysty eksymään isolla saarella, vaikka kuinka sitä yrittäisit. Ja minähän yritin.
Entäs sitten Renessanssiajan Italia, Afrikan savannit tai villi länsi?
Piinapenkin ensimmäisen paikan ansaitsee Ezion ensimmäiset seikkailut. Pelialue koostuu Assassin’s Creed 2:ssa monesta pienemmästä kaupungista ja kylästä, jotka muodostavat yhdessä mainion kuvan Italiasta. Firenze ja kumppanit on mallinnettu oikeiden esikuviensa pohjalta, mistä itse tykkään hyvin paljon ja vaihteleva maasto palvelee hyvin pelin rikasta tarinaa. Harmi vaan, että tämä kaikki on vain Desmondin ajatuksissa tapahtunutta ja näin ollen mennessäsi alueen reunoille, tulet saamaan valkoisesta verkkoaidasta persuksiisi. Tämä jos mikä latisti omat fiilikseni maanrakoon. Ei pelialue voi loppua näkymättömään seinään!
Rockstarin toinen peli lehmäpoikien tiluksille aiheutti minussa suuria tunteita. Red Dead Redemption tarjosi vaihtelevan, yksityiskohtia pursuavan ja peninkulmia nielevän temmellyskentän. Erityisesti pelin viimemetrit lumisilla hangilla olivat jo niin lähellä sitä täydellistä avoimen maailman kokemusta, jota niin kauan olen etsinyt. Harmi vain, että tämä kuusipuiden ja karhujen erämaa oli kuin kärpäsen kakka koko pelikartalla. Alue oli vain maistipala siitä, mitä Kalliovuoret olisivat voineet pelaajalle tarjota isossa mittakaavassa. Tietenkin siinä vaiheessa myös pelin metsästyselementit olisivat vaatineet kasvojenkohotuksen, eikä pelkkä viimeisen mohikaanin ratsastus Jolly Jumperilla auringonlaskuun ollut vaihtoehto. Matka jatkui…
Oli etsittävä jostain muualta ja tohtori Livingstone johdattikin minut Afrikan tähden jäljille. Rajavartiosto ei vaan katsonut omia puuhiani läpi sormien ja tässä kulminoituukin se, miksi moni pelaaja vihaa edelleen Far Cry 2:ta. Peli ei ole tarinan puolesta mikään Mona Lisa, mutta Savannit tarjoavat jännittäviä tilanteita villieläimien ja metsäpalojen muodossa. Olihan tämä myös ensimmäisiä pelejä, joita uutukaiselle grilli-pleikkarille hankin. Far Cry 2 tarjosi edellä mainituista peleistä poiketen edes kuvitteellisen mahdollisuuden eksyä ja kadota metsien siimekseen. Voimme vain arvailla, minkälainen paukku tämäkin peli olisi ollut, jos kehittäjille olisi annettu vuosi enemmän aikaa ja ne tietyt asiat olisi raivattu metsurilla jorpakkoon. Ehkä lienee parasta nostaa pää ajatusseulasta ja kurkata, mitä nurkan takana odottaakaan.
Mitä pitäisi odottaa loppuvuodelta?
Loppuvuodesta iskeekin sadan salaman lisäksi myös kaksi kovaa kolmosta, jotka voivat hyvin paikata pikkuveljien pikku virheet. Puhun nyt Assassin’s Creed 3:sta ja Far Cry 3:sta. Jälkimmäinen luottaa vanhaan kaavaan tarjoamalla paratiisisaarta ensimmäisen hyökätessä uusiin haasteisiin viemällä Pohjois-Amerikan takaisin sisällissodan ajoille.
Sormet ovat ristissä molempien kohdalla, mutta suuremman vaikutuksen on tehnyt AC3. Alue on uunituore ja sarjan edeltävät osat puhuvat puolestaan, mitä tulee kehittäjien taitoihin luoda upeita yksityiskohtaisia maisemia. Pisara tippuu kuitenkin vasta joulukuussa, kun molemmat ovat kauppojen hyllyillä. Laittakaa molemmat nimikkeet korvan taakse, jos avoin maailma saa pumpun sykkimään.
Big Daddy is coming…
Unohdetaanko jo höyhensarja ja siirrytään raskaan puolelle? Kaikki edellä mainitut teokset ovat herättäneet pääosin miellyttäviä tunteita ja ovat kaikki kokeilemisen arvoisia pelejä. Vaan jos avoin on maailma, ei se autovarkauksitta pärjää. Katsastan oman odotuslistani huippua ja uusi Grand Theft Autohan se sieltä löytyy. Ensi vuonna toivon mukaan julkaistavalta peliltä odotankin, en sen vähempää, kuin integroivan avoimen maailman täysin tarinan ehtoihin sopivaksi ja lyövän kakun päälle vielä Rockstar-leiman.
En itse pitänyt erityisen paljon sarjan neljännestä osasta, koska pelialuetta oli supistettu huomattavasti San Andreaksen tiluksista, eikä vähemmän tässä tapauksessa todellakaan ollut enemmän. Sen kuin tekevät San Andreaksen uudestaan, voisi joku antaa umpitylsäksi vastaukseksi, mutta ei se niin helppoa ole pojat ja tytöt. Viidennen osan pitää tuntua tuoreelta muovien repimisen jälkeenkin, jotta sarja voisi jatkaa maineikasta linjaansa. Onneksi kehitysaikaa on annettu vuosi jos toinenkin kasvattaen pelaajien nälkää.
Jos tämä purilainen ei ole odotuksieni arvoinen, alan todella laskea odotuksiani pelialueita kohtaan. Ne eivät totta tosiaan ole kaikki kaikessa, mutta aina uuden pelin tullessa julki, tarkistan ensimmäisenä, millaista aluetta peli tarjoaa pelaajalleen. Sitä täydellistä aluetta kun ei tunnu löytyvän, voisi mielenkiintoa yrittää siirtää enemmän kokonaisuuden tiirailuun. Vaan ennen sitä minun tarkistettava vielä yksi pelisarja, jos sitä sarjaksi voi kutsua. Nimittäin Shenmue, kun se vaan joku päivä jonkun nykykoneen nettikauppaan ilmaantuisi. Ja se onkin jo toinen tarina se.
-Airus
Kirjoittaja on Pelaajalehti.comin rekisteröitynyt käyttäjä, eikä kuulu Pelaaja-lehden toimitukseen. Kirjoittajan mielipiteet tai näkemykset eivät edusta H-Town Oy:n tai Pelaajan virallista linjaa.
Jos haluat saada tekstisi julkaistua Pelaajalehti.comin Blogit-osiossa, rekisteröidy sivustolle ja lue julkaisuohjeet täältä.
Kommentit
Mahtava Blogaus ja milenkiintoinen aihe. Itsekin välillä miettinyt juuri tätä open-world genreä. Red deadissä olisi ollut todella mainiota jos lumimaastoja ja vuoria olisi ollut enemmän tutkittavana. Ja juuri Sleeping Dogissa pidin itsekin ns.´´vaeltamisesta´´ ja tutkimisesta.
Mainiota blogausta! Täytyy myöntää, että vaikka tietystä pienestä avoimuudesta ja vapaudesta (huom. pienestä) tykkäänkin peleissä, niin silti avoin maailma on meikäläiselle aika iso kompastuskivi. En vain osaa nauttia tarpeeksi. Toki tähänkin genreen löytyy poikkeuksia, Assassin's Creed -pelisarja on yksi niistä missä open world ei ole haitannut, vaan päinvastoin.
Yksi parhaimmista blogauksista! En koskaan arvannutkaan että olit niin hc open world matkaaja :D
Oi että meikä hajos noihin Far Cry 2 outposteihin, ihan hirveää tuubaa. Open world peleistä se paras maailma minun makuuni taitaa olla RDR:ssä, tykkäsin siitä metsästyksestä ja random tapahtumista.
assassins creedit on hyviä kyllä open world peleistä ja kyllä far cry 2 kin on ihan hyvä aika aito pelikin
ja sleeping dogs on myös hyvä ja RDR on niin paljon valittavaa
Helposti paras käyttäjäblogaus tähän asti. Ylpeä olen sinusta rakas lapseni.
Sleeping Dogs on yksi parhaista open world peleistä. Harmiksi vain itse maailma oli ehkä hieman liian tylsä ja pieni. Silti yksi vuoden parhaista peleistä. Jatko-osaa (tai kattavaa DLC:tä) odotellessa...
a
Musta vyö open worldissa.. No ei nyt niinkään. Ehkä se rakkaus kumpuaa siitä, kun pienempänä parhaalla kaverilla oli Vice City ja aiemmin myös GTA 3 lainassa ja kun näin nuo pelit, enkä päässyt niitä itse pelaamaan, oli kateellisuus ihan järjetöntä. Oli pelityyppi mikä tahansa, niin yleensä meikä laskee avoimen maailman pelissä kuin pelissä aina suureksi plussaksi.
Mutta enemmän ehkä nuo sandbox-pelit mieltä lämmittävät. Niissäkin siviilien tappo ja kaduilla kaasuttelu ovat ihan sivuseikka, jos maailmaa voi tutkia miten mieltä lystää ja sieltä voi löytää kaikkea mielenkiintoista. Voisin ehkä kirjoittaa jossain välissä jotain fiiliksiäni GTA 5:stä joka kieltämättä vaikuttaa aika karkilta peliltä. Sitä ennen kuitenkin täytyy kirjoittaa suomalaisesta tv-sarjasta, joka vei sielun ja ruumiin viitisen vuotta sitten.
Star Tropics (NES) oli kovan luokan seikkailu peli itselleni kun olin tenava. Muutama päivä sitä tuli putkeen pelattua. Nesin ohjain vaati sormilta veronsa ja syömässäki piti käydä juoksemalla. Kyllä pelaaminen on mukavaa !
Helvetin kova blogaus!! Vapaat pelimaailmat ovat paljon myös minun makuuni ja RDR:n maailma, kuin myös GTA IV:n pelialueet ovat tehneet minuun teknisesti ja pelillisesti isoimman vaikutuksen tässä sukupolvessa, vaikka San Andreaksen tasolle ei ollakaan monipuolisuudessa päästy.