On uskomatonta, miten yhden pelikehittäjän tuotteet voivat kerta toisensa jälkeen varastaa ihmisen elämän. Kun vapaa-aika on aikuis-iällä muutenkin kortilla, ovat videopelit jotka tuottavat niin paljoa mielihyvää, ettei niiden lopettamista kykenee harkitsemaan kuin vasta kolmen aikaan aamuyöllä saatanasta. Tässä sitä kuitenkin taas ollaan; väsyneenä muutamien tuntien unien jälkeen ja kädet täristen kotiin pääsyä odottaen, sillä siellä odottaa uusin paheeni, saatanan sikiö, Diablo III.
Vaikka minut tiedetäänkin aktiiviseksi ja innokkaaksi World of Warcraftin pelaajaksi, en suostu kantamaan herkästi olkapäilleni asetettavaa fanipojan viittaa. Enhän ole edes pelannut Diabloa tai Diablo II:sta. Alkuperäinen StarCraftkin meni minulta ohitse, mutta niin siinä vain kävi, että StarCraft II vei minut mennessään pelkän yksinpelin voimalla, kuten näyttää Diablo III:kin tekevän.
Mikä Iso-Beben peleissä sitten viehättää? Toimivan pelin resepti on varmasti yhtä salainen kuin Coca-Colalla, ja sormea onkin vaikea osoittaa tiettyihin raaka-aineisiin. Diablo III esimerkiksi on yhtä aikaa erittäin vanhoillinen ja juurilleen uskollinen, mutta samalla siitä löytyy kaikki moderneista peleistä tutut koukut ja addiktiitit. Pelaaminen on vieläpä äärimmäisen yksinkertaista ja hahmon liikuttaminen ja taistelu onnistuvat helposti yhdellä kädellä vain hiirtä käyttäen. Silti konsepti toimii kuten se kuuluisa junan vessa. Ehkäpä salaisuus onkin yksinkertaisuudessa ja varmassa toimivuudessa?
Seikkailuni Tristramin kaupungista alkoi pelitavoistani poiketen. En ole koskaan pitänyt perus lihaskimppuihmisestä, joka miekkaa tai kirvestä heiluttaen runnoo tiensä ja tahtonsa läpi silkalla steroidivoimalla. Tämä fantasiamaailmojen arkkisankari on nähty lukemattomia kertoja, eikä Hero Quest –lautapelin kansitaide ole haihtunut mieleni gallerioista. Tavallisesti luon sankaristani kikkailevan ja varjoissa hiipivän ninja-varkaan, sillä myös perusmaagit äklöttävät keksinleikkuriratkaisuna. Hahmoni ovat sulavien linjojen ja visuaalisen ilmeen (ei tissien) vuoksi aina naispuolisia. Mutta ei tällä kertaa. Minuun iski jokin wanhojen hywien aicojen wiirus, ja loin kuvakseni metrinlevyisillä rintalihaksilla ryyditetyn miespuolisen barbaarin, ja näin että niin oli hyvä.
Pirullinen pilkahdus
Olen ehtinyt pelaamaan Diablo III:a noin kymmenen tuntia ja silti tuntuu, etten ole nähnyt mukaansatempaavasta ja eläväisestä maailmasta juuri mitään. Olen kohdannut pieniä ja suuria pahuuksia niin miehen, kuin perkeleen muodossa, ja maailman ihmiset tuntuvat aidoilta ja keskustelu heidän kanssaan on ollut mielenkiintoista ja avartavaa. Diablo-nöösinä en ehkä ole ymmärtänyt kaikkia viittauksia aiempiin peleihin, mutta mikään kertomus ei ole tuntunut irralliseltakaan.
Olen hämmästynyt, sillä oikeastaan mikään pelissä ei ole vielä kyennyt ärsyttämään, vaan se kykenee antamaan jatkuvasti uusia syitä etenemiselle. Mutta minulle yksin. Pelasin nimittäin muutaman tunnin kavereiden kanssa ryhmässä ja touhuun tuli rauhallisen tutkimisen ja uuden löytämisen riemun tilalle hätäilyä ja höntyilyä kun kolmikko rytisi menemään luolastosta toiseen suoraviivaisesti ja kiireellä.
Yksinpelattuna barbaarisankarini tuntuu sopivan maailman parhaiten. Jylhä jätti kykenee kyllä sankaritekoihin yksinkin. Poppa-soppamiehet ja konekiväärin lailla nuolia ampuvat demoninmetsästäjät eivät istu käsitykseeni näin puristisesta fantasiaseikkailusta.
Anno tumultus 2012
Blizzard Entertainmentin vuosi 2012 on poikkeuksellinen, sillä kehittäjän omia pelejä esittelevä messu-ja fanitapahtuma Blizzcon jää tänä vuonna väliin. Yhtiö on myös ilmoittanut, ettei se aio saapua edes E3-messuille. Julkaisukalenteria tarkastellessa voi olla hankala ymmärtää miksi kolme jättiodotettua peliä tai lisäosaa julkaiseva megatekijä ei aio näyttää tuotteitaan missään.
10,2 miljoonaan pelaajaan edelleen yltävän World of Warcraftin Mists of Pandaria -laajennus, Diablo III ja loppuvuodesta julkaistava StarCraft II: Heart of the Swarm eivät tarvitse enää näkyvyyttä. Battle.net yhdistää niin valtavan määrän pelaajia, että ristimainonta riittänee. Samaan nerokkaaseen ansaan lankesin itsekin. StarCraft II ei välttämättä olisi kiinnostanut, mutta chattiini ilmestyvät kavereiden saavutukset ja voitonremakat toisesta universumista WoWia pelatessa pitivät pelin mielessä ja sorruin kokeilemaan. Ei toisaalta kaduta pätkääkään.
Blizzard näyttää myös ottavan melkoisia riskejä tunkemalla näin isoja titteleitä yhdelle vuodelle. World of Warcraftiin ei ole tullut kuukausiin uutta sisältöä ja seuraavan lisäosan julkaisupäivästä ei ole vieläkään varmuutta. WoW on ollut jo hetken riskialttiissa tilassa ja pelaajat ovatkin siirtyneet sankoin joukoin kesätauolle. Onko luotto Diablo III:een todella niin suuri, ettei kymmenen miljoonan pelaajan massaa tarvitse kaitsea tai tyydyttää? Onko Battle.netin voima todella niin suuri, että pelaajat fanittavat kehittäjää, eivätkä pelejä?
Omasta WoW-ystäväpiiristä vähintään puolet odottivat Diablo III:a ja julkaisupäivän jälkeen Azerothin seikkailut ovat kiltatasolla aivan jäässä. Nyt WoWissa peukaloitaan pyörittävä, ei niin Diablosta kiinnostunut, valuu helvetin puolelle vain puhtaan ryhmäpaineen tai pelikaverien takia. Nerokasta Blizzard, nerokasta…