Viime blogista on pitkä aika. Aloitin kevätblogin, siitä tuli pian kesäblogi ja nyt on jo vuorossa loppukesän blogi. Otan tähän blogiin mukaan osia aloittamistani kevät- ja kesäblogeista, joita en koskaan saanut valmiiksi. Kesä menee niin nopeasti 🙁
En voi sanoa, että kevät tai kesä olisivat olleet erityisen hyvää aikaa itselleni, joten en vain ole saanut itsestäni irti blogien kirjoittamista loppuun – pahoittelut siitä.
Pakko antaa propseja Peter Gabrielille ja Digging in the Dirt -biisille. Aivan mahtava. Aloitetaan räväkästi.
Pelaaja 59, elokuu
Käsittelyssä on Grand Theft Auto IV, kuten heinäkuun lehden Ensi kuussa -sivu tekikin selväksi. Onnistuin mielestäni kirjoittamaan pelistä hyvän ennakon kesäkuun lehteen, vaikka jouduinkin tekemään jutun saman demon pohjalta, josta oli jo ehditty kirjoittaa paljon – tosin ei Suomessa, eikä tälläkään kertaa.
Elokuun Pelaajan GTAIV-erikoisjuttuamme varten pääsin käymään Rockstarin päämajassa New Yorkissa ja tuloksena oli mielestäni jälleen hyvä, fiilispohjainen artikkeli. Toivottavasti olette samaa samaa mieltä ja saatte jutusta paljon irti.
Elokuun Pelaajassa on myös katsaus Sega Rallyyn (Xbox 360- ja PlayStation 3 -versiot) ja tsekkaamme myös Metroid Prime 3:n lähes valmista versiota. Jokaiselle varmasti löytyy jotakin. Arvostelin pitkästä aikaa muutaman pelin, joista päällimmäisenä jäi mieleen Sylpheed. Odotin peliä tosi paljon.
Tilaajille pitäisi olla luvassa myös jotain ekstraa…
Toivottavasti piditte heinäkuun lehden Fallout 3– ja lomaspessuista. Myös syyskuun Pelaajaan on tulossa hyvä setti. Sen jälkeen vuorossa on lokakuun Pelaaja, joka onkin jo viisivuotisjuhlanumero! Aika rientää.
Tuleeko teille mieleen jotain, mitä haluaisitte lukea 5v-juhlanumerosta? Lähinnä tarkoitan juttua itse lehdestä, sen historiasta, tekijöistä tai jotakin sen suuntaista?
Pelaajaboard-ongelmista
Yksi käyttäjä päätti pistää kehiin oman keskustelualueen, koska ei ollut tyytyväinen siihen, mitä Pelaajaboardit tarjosivat. Toivottavasti oli tyytyväinen lehteen.
Henkilökohtaisesti satuttaa, että jengi on penseänä, vaikka me aidosti yritämme parhaamme. Ei meistäkään kukaan pidä nykyistä boardisoftaa parhaana tai täysin toimivana, mutta softavalinta tehtiin ajat sitten ja nyt sen kanssa pitää elää. Kyllä siellä viestejä voi kirjoittaa. Menetimme aktiivisia postaajia, mutta sille ei enää voi mitään.
Pelaajaboardit ovat keskustelualue Pelaaja-lehden tilaajille. Se on yksi palvelu lehden oheen. Minun on vaikea ymmärtää boardien saamaa kritiikkiä, kun homman nimi on kuitenkin se, että pääasiallinen juttu on Pelaaja-lehti ja sen kehittäminen.
Teimme Pelaajaboardeista vain tilaajien alueen, mikä tietenkin vähensi jonkin verran keskustelijoita, mutta ymmärrettävästi halusimme, että keskustelua voivat käydä henkilöt jotka tukevat lehteä, jonka tekemiseen me näemme joka kuukausi valtavasti vaivaa. Totta kai myös irtonumero-ostajat ovat tärkeitä, mutta he ovat tietenkin satunnaisempia käyttäjiä kuin tilaajat.
Toki boardit ja Pelaajalehti.com ovat osa Pelaaja-kokonaisuutta. Porukka ei vain ymmärrä, että kaikki maksaa ja tekniset muutokset sekä korjaukset saitille eivät ole ilmaisia. Asiat eivät ikinä ole niin yksinkertaisia kuin saattaisi luulla. Kiitänkin kaikkia nykyisiä modeja ja boardiaktiiveja tuesta ja parannusehdotuksista. Yritämme toteuttaa niitä parhaamme mukaan.
Blu-ray
Olen alkanut ostella Blu-ray-leffoja PS3:lle. En ollut katsonut dvd:itä vähään aikaan. Sitten osti Denzel Washingtonin Deja Vu -leffan dvd:llä. Huh huh. Kyllähän teräväpiirtoleffat pieksevät dvd:n ihan mennen tullen. Erot kuvanlaadussa ovat valtavat.
Deja Vu on sentään Tony Scottin leffa. Mies tekee tunnetusti hyvännäköistä jälkeä. Blu-rayt ovat vain kalliita ja leffavalikoima pieni, joten sitä menee ostelemaan ankeita leffoja, kuten Hostel (kuvottava leffa, porukka bannaa Manhunt 2:n, mutta ei tätä?! Get the fuck outta here, ei pysty ymmärtämään) ja Kiss Kiss Bang Bang, koska epätoivoisesti haluaa jonkun Blu-ray-leffan.
Ostin myös Mad Max: The Road Warriorin. Se on tietenkin vanha leffa, jolla ei paljoa revitellä Blu-raylla, mutta kyllä se silti näyttää törkeän hyvältä. Hankin myös Rocky Balboan, jonka lopun nyrkkeilymatsi on kuvattu teräväpiirtokameroilla. En tiennyt tätä seikkaa leffaa katsoessani ja ihmettelin, paraniko kuvanlaatu merkittävästi vai olinko ottanut pari keijoa liikaa, kun Rocky pieksi Mason ”The Line” Dixonia. Kuvanlaatu oli ihan käsittämättömän terävä.
En menisi ostamaan erillistä Blu-ray- tai HD-DVD-soitinta, mutta konsolin mukana se on kiva lisä. Kummasti sitä tekee nyt mieli hankkia Blu-ray-elokuvia. Aluekoodit tosin ovat syvältä!
Rocky on hyvä elokuva, vaikka Sly Stallone sopiikin nykyisin paremmin radiokasvoksi kuin leffoihin. Vahvimmin leffasta paistaa läpi toivo. Stallone on entistäkin sympaattisempi vanhana Rockyna, miehenä, joka ei vain osaa luopua ja jatkaa elämäänsä eteenpäin. Ymmärrän sitä. Elokuvassa on aidon elämän makua.
Road Warriorista sen verran, että nyt hävettää. Olen leffafriikki, joten on häpeällistä myöntää tämä, mutta tajusin Road Warrioria katsoessani, että olenkin nähnyt vain kaksi Mad Max -leffaa. Tiedän, että kyseessä on trilogia.
Jotenkin luulin, että Road Warrior oli trilogian ensimmäinen elokuva. Sitä ennen ilmestyi kuitenkin jo Mad Max -leffa, jota en ole nähnyt. Jotenkin minulle oli vain muodostunut mielikuva, että olisin nähnyt kaikki trilogian leffat.
(Muistini ei ole enää entisensä. Kaverini soitti pari päivää sitten, että tule pelaamaan korista, ja sanoin tulevani puolen tunnin kuluttua, kunhan ensin päivitän Pelaajalehti.comia. Vasta seuraavana päivänä kaverini soittaessa uudelleen tajusin unohtaneeni tulla kentälle.)
Oli miten oli, niin yhdessä Mad Maxissa on Aunty Entity (Tina Turner) ja ne skidit aavikolla lentokoneen kera, toisessa leffassa veivataan siellä aavikolla sen linnoituksen kanssa ja kolmannessa… Hmm, niinpä! Eli minä EN ole nähnyt ensimmäistä Mad Max -leffaa. Uskomatonta! Pitää korjata tämä ensitilassa.
Synttärit
Täytin vuosia taannoin. Ottaa koville. On pakkoa sanoa, että olisin uskonut olevani hieman erilaisessa elämäntilanteessa tässä iässä. Tämä vuosi alkoi niin hyvin, mutta viime aikoina on ollut hieman… vaikeampaa. No, synttäreillä pidettiin isosti hauskaa. Pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhdistäytyä.
Super Stardust HD -addiktio
Let’s face it, PS3:lla ei ole tällä hetkellä muuta pelattavaa kuin Super Stardust HD, josta on tullut ilmiö. Kaikki tuntuvat puhuvan Housemarquen pelistä. Olen siihen täysin koukussa. En muista, milloin viimeksi minulla on ollut halua yrittää rikkoa pelissä piste-ennätyksiä. Pelaan SSHD:tä päivittäin. Pakko yrittää pistää edellistä kertaa paremmaksi. Toistaiseksi olen päässyt vain noin 30 miljoonaan pisteeseen. Neljäs planeetta pistää minut pakettiin. Siellä menetän aluksia ja jotenkin pelirytmini hajoaa.
Olen high score -listalla jossakin sijan 2400 paikkeilla.
Battlestar Galactica
Tiedän, että tätä on hehkutettu. Huttunen ja Lassi ovat jo ajat sitten kertoneet sarjan erinomaisuudesta. Olen suuri scififani, sillä Star Trek iski aikoinaan todella kovaa, niin kuin oikeastaan valtaosa scifielokuvista ja -tv-sarjoista. No, Miika toi noin vuosi sitten Galactican ensimmäisen kauden ja sitä edeltäneen minisarjan dvd:t, mutten vain ehtinyt katsoa settiä. Dvd:t lojuivat kuukausia pöydälläni.
Tänä keväänä näin sitten satunnaisesti Galactican jaksoja Neloselta ja tuumin, että näyttääpä helvetin hyvältä. Kunnon ”likaista” scifimeininkiä, sellaista Star Trek 2: Wrath of Khanin kaltaista sukellusveneet avaruudessa -militarismia. KHAAAAN!!!! KHAAAANNNNN! KHAAAAAAAAAAANNNN!!!
No, lainasin sitten kaveriltani Kääkältä Galactican ekan kauden – Huttunen oli jo suuttunut ja vienyt dvd:nsä pois. Nyt olen sarjaan täysin koukussa. Katsoin ekan kauden yhdessä viikonlopussa ja minisarjan heti perään. Pakko. Saada. Lisää. Sain lainaan tokan kauden dvd:llä ja tsekkasin senkin saman tien. Rautaista kamaa.
Tracey Thorn
Radiosta ei pahemmin voi bongailla biisejä. Tiskijukat eivät ikinä kerro juuri sen artistin nimeä, jonka biisi jää radiosta mieleen. Kuuntelin taannoin Bassoradiota ajaessani töihin faijan kiesillä (jonka onnistuin peruuttamaan lyhtypylvääseen, ja kunnolla…) ja sieltä kuului aivan törkeän hyvä kasarielektrobiisi. Soitin heti mainostauolla Aamupahvit-ohjelman juontajalle Kehäketulle ja kysäisin biisin nimeä: Tracey Thornin It’s All True.
Tästä tuli mieleni, että henkinen veljeni Rapping Martinez esitteli pari viikkoa sitten radalla puhelintaan, jossa oli eriskummallinen biisintunnistusohjelma. Istuttiin siinä ja ja kaveri vain piti luuria ilmassa ja painoi nappia, niin hetken kuluttua puhelimessa luki klubissa soivan biisin nimi ja esittäjä… Älytöntä! Taustahälyä oli niin kamalasti, että olin todella yllättänyt, miten tarkasti luurin ohjelma tunnisti biisit.
The Gamen keikka Kaapelilla
The Game kävi kiskaisemassa pikaisen keikan Kaapelitehtaalla, joka on surkea keikkapaikka. Järjestelyt olivat kuitenkin huomattavasti paremmat kuin Nasin keikalla, josta lähdin jo kesken kaiken pois, koska fiilikset olivat niin huonot. Paikka oli liian täynnä, liian ahdas, lavalle ei nähnyt kunnolla ja tarjolla oli pelkästään vettä ja limua, jotka loppuivat kesken. Kaapelilla oli varmasti noin 35 astetta lämmintä. Ja vesi oli loppu. Uskomatonta.
The Gamen keikalla oli paljon vähemmän jengiä ja parempi tarjoilu. Jälkimmäisellä ei ole väliä, mutta järkkäreille oli tietysti huonompi homma, että jengiä oli vähemmän. Minä taas pidin siitä, että pääsin lähelle lavaa ilman hirveää tungosta ja meininki oli todella hyvä. Gamen dj lämmitti yleisöä kunnon hiphop-klassikoilla ja sai jengin pomppimaan ja hyvään fiilikseen. Sitten Game hyökkäsi kehiin ja veti raivolla, kunnes keikka loppui kuin seinään. Game pysähtyi vartiksi ottamaan jengiä lavalle, sitten hän veti One Blood -biisin (Yo Dre… I see dead people) ja keikka oli ohi. Siihen asti oli ihan liekkimeininki. Keikka loppui aivan liian lyhyeen, mutta nautin kyllä siitä, mitä sain kuulla ja nähdä vikaan biisin asti.
MAHDOLLISIA SPOILEREITA!!! Lue omalla vastuulla
Harry Potter
Kirjoitan tätä osuutta Montrealissa. Luin lennolla Harry Potter and The Deathly Hallowsia, vaikka olisi pitänyt tehdä töitä. Kävin ostamassa kirjan lauantaiaamuna, mutta en ehtinyt lukea sitä lauantaina juuri lainkaan, koska tein töitä ja illalla menin kaverini tyttöystävän synttäreille. Sinne piti pukeutua joko valkoisiin tai mustiin vaatteisiin. Musta vaateasuni oli mielestäni ihan tyylikäs, mutta maha pullotti niissä sen verran pahasti, etten voinut käyttää sitä. Vaihdoin valkoiseen, tilavampaan asuun. Loppujen lopuksi harva bileissä oli vaivautunut pukeutumaan vaaditulla tavalla, mutta minä ainakin yritin.
Anyways, lensin sunnuntaina Montrealiin ja luin kirjaa lennolla. Koneen laskeutuessa perille jäljellä oli enää 50 sivua! Ehdin lukea kirjan loppuun vasta hotellilla, ja kyyneleet valuivat silmistäni luettuani viimeisetkin sivut. Ne olivat surun ja onnen kyyneliä. Tosin kyynelehdin jo siinä vaiheessa, kun Ron ja Hermione viimeinkin antoivat tunteilleen vallan ja suutelivat. Olin niin onnellinen heidän puolestaan, vaikka Ron onkin ollut niin rasittava Hermionea kohtaan.
Kirja loppuu aivan kuten pitääkin. Loppu on loistava, ja sitä me me fanit olemme halunneet. Minulla ei ole mitään onnellisia loppuja vastaan. Haluan sellaisen lopun, jota olen itse toivonut, ja sellaisen, jossa ohjaaja tai kirjoittaja ei yritä pakolla yllättää tai tehdä supersynkkää loppua vain siksi, että sellainen on jostain syystä mukamas parempi kuin onnellinen loppu.
Minua eivät haittaa onnelliset Hollywood-leffojen loput, koska en halua lähteä leffasta masentuneena. Olisimmeko muka halunneet Han Solon tai Luken kuolevan Jedin paluussa? Ehkä se olisi dramaturgisesti ollut hyvä juttu, mutta masentavaahan se olisi ennen kaikkea ollut.
En halua spoilata enempää, mutta olen todella onnellinen siitä, miten Harry Potter -saaga loppui. J. K. Rowling, älä jatka sitä, pyydän.
Seitsemäs kirja alkaa hitaasti. Rowling käyttää 300–400 sivua melko rauhalliseen kerrontaan, ja sitä ihan toivoo, että alettaisiin liikkua nopeammin. Kirja olisi voinut olla tiukemmin editoitu. Toisaalta halusin, että tarina kestää ja että sivuja olisi tuhat eikä vain noin 600, mutta olisin itse leikannut pois kappaleen tai kaksikin.
Viimeiset parisataa sivua nitovat upeasti yhteen kaikki juonikuviot ja antavat vastaukset avoimiin kysymyksiin. Ne ovat melkein parasta Potteria. Loppu on kerta kaikkiaan hieno. Luin sen useita kertoja. Kiitos J. K. Rowling.