Toimituksen blogi: verta ja kauhua villissä lännessä / Blogit / pelaaja.fi

Toimituksen blogi: verta ja kauhua villissä lännessä

29.10.2010 // Kirjoittanut: Janne Pyykkönen
20
Red Dead Redemption on ladattavan sisältönsä osalta tämän vuoden parhaita pelejä, mutta viimeisimmän DLC-paketin sisältö saattaa kuulostaa aika kummalta. Siinä pyssysankari John Marstonin rauhallista perhe-elämää häiritsevät zombivitsaus, isojalka ja neljä maailmanlopun hevosta. Ei kannata ihmetellä: länkkäri ja kauhu ovat rautainen yhdistelmä, jolla on jo ainakin 80-vuotiset perinteet.
Kun muistin tämän faktan ja tajusin että olen huomaamattani tutustunut kauhuwesterniin vuosien saatossa, ei blogiaihetta tarvinnut juuri miettiä. Vetäkää asevyöt kiinni ja pidelkää stetsoneistanne tiukasti, sillä aion nyt jauhaa juurta jaksaen western horrorin perinteistä ja parhaista paloista sekä kirjoissa, elokuvissa, sarjakuvissa että peleissäkin. Jos cowboy-kauhu ei kiinnosta, niin tough luck, pardner. Vaikka Huttunen ylitti hillitä, pituutta jutulle tuli kuin itsestään.
Kova maa
Mitä järkeä on yleensä yrittää sekoittaa kauhua ja westerniä? On muistettava että länkkäri on jenkkilässä jotain muuta kuin pelkkä genre: sana frontier, rajaseutu, tuo amerikkalaisen mieleen automaattisesti tietynlaisia ajatuksia samalla tavalla kuin Suomessa hoettu "Talvisodan henki". Lännen erämaa on villi paikka, jossa mies selviytyy yksin ilman sivistyksen tuomaa turvaa. Hänellä on ase, jolla voi hyvin taistella hirviöitä vastaan, ja jos monsteri paljastuu luodinkestäväksi niin sehän on vain parempi tarinan kannalta.
Vaikka historiallisten faktojen valossa "villi länsi" on yllättävän rauhallinen paikka, myyttinen länsi on USA:n viihteessä sitkeästi paikka, jossa mennään äärimmäisyyksiin ja ihmisistä löytyy joko paras tai pahin puoli. Erämaalla on siis riskinsäkin: laittomuus ja voimankäyttö voivat johtaa siihen, että sivistyksen pintasilaus karisee pois, ja miehestä tulee hirviö.
Bonuksena on kansakunnan trauma siitä, että intiaanit tapettiin ja potkittiin pois alueiltaan. Alkuperäiskansojen henkistä voimaa on hehkutettu niin paljon, että on helppo kuvitella katkerat poppamiehet lähettämään kirouksia lehmipoikien niskaan, ja kaikki 1980-kauhuleffoja katsoneet tietävät, että intiaanien vanhat hautausmaat nostattavat poltergeisteja ja zombi-lemmikkejä vielä nykyäänkin. Kiinnostavin esimerkki tästä poppamieskauhusta on ehkä Graham Mastertonin puolihumoristinen kauhuromaani Manitou (1975), jossa nuoren naisen niskassa oleva kasvain paljastuu verenhimoiseksi, demoneja manaavaksi kääpiöintiaaniksi nimeltä Misquamacus. Aiheesta tehtiin myös elokuva Manitou - Paholaisloitsu (1978), jolla on edelleen viihdearvoa 70-lukulaisen psykedelian ansiosta. Mitään järkeähän koko tarinassa ei toki ole, mutta mitäs pienistä. Masterton nostatti aiheesta kokonaisen kirjasarjan, jossa nähdään myöhemmin mm. USA:n suurkaupungit tuhoava Cthulhu-puhveli. Ihan totta!
Jo antiikin aikoina
Palataan aluksi kuitenkin kauhulänkkärin varhaisiin puoliin ja tarkemmin sanottuna vuoteen 1932, jota aiemminkin aihetta on varmasti käsitelty. Silloin ilmestyi pulp-lehti Weird Talesissa Robert E. Howardin (eli Conan-barbaarin luojan!) novelli The Horror From the Mound, jossa cowboy kohtaa meksikolaisvampyyri Don Santiago de Valdezin. Luodinkestävä hirviö kaatuu vasta liekkeihin, ja  tämä kultainen perinne näkyy Red Deadin paketissa, jossa zombeja kärytetään soihdulla. Mound on muuten luettavissa projekti Gutenbergin sivuilla.
Myöhemmin western-kauhu levisi ympäriinsä kirjallisuudessa, ja sieltä onkin vaikea poimia herkkupaloja. Tutustumisen arvoinen on ainakin Cormac McCarthyn Blood Meridian (XXXX), jossa  ei ole yliluonnollista vaan kauhea tunnelma syntyy raa'asta ja täysin järjettömästä väkivallasta. Perinteisempää ja yliluonnollisempaa kauhua on taas käsitelty omassa lajityypissään, jota kutsuttiin cowpunkiksi. Kyseinen ilmiö syntyi hillittömällä teurastuksella intoilevan splatterpunkin ohessa 1990-luvun alussa, ja sitä oli luomassa pitkälti kirjailija Joe R. Lansdale. Cowpunkin veristä kauhu-westerniä voi etsiä esimerkiksi novellikokoelmasta Razored Saddles (1989), mutta suomennoksia ei juuri löydy.
Suurempaan suosioon kauhulänkkäri pääsi kirjoissa tietenkin Stephen Kingin siivellä. Dark Tower -kirjasarjassa erityisesti ensimmäinen ja neljäs osa asettivat Clint Eastwoodin hahmoja muistuttavan Revolverimiehen ja tämän kuudestilaukeavat demoneja, noitia ja kannibaaleja vastaan.
Clintin kummitukset
Jätetään kuitenkin kirjat, ja mennään elävien (kuolleiden) kuvien maailmaan. Yliluonnollista pelkoa on nähty länkkäreissä alusta asti, enkä nyt puhu Billy the Kid vs Draculan kaltaisista pelleilyistä. Tiesitkö, että Clint Eastwood itse on esittänyt kaksi kertaa yliluonnollista kostajaa? Kalpea ratsastaja -leffassa (Pale Rider, 1985) vihjaillaan selkeästi päähenkilön ylimaallisesta alkuperästä, mutta Clint oli asialla jo aiemminkin: klassisessa Ruoskassa (High Plains Drifter, 1973) kivikasvoinen kostaja pistää kaupungin roistot järjestykseen. Juoni antaa ymmärtää, että tämä Stranger on kuoliaaksi ruoskitun marshalin kostava haamu, mutta Blade Runnerin tavoin elokuva jättää lopulliset tulkinnat sankarin henkilöllisyydestä katsojan harteille. Järkähtämätön Eastwood on joka tapauksessa helppo kuvitella tappavaksi aaveeksi.
Klassisen länkkärin ja spagetti-westernin aikojen jälkeen kaikenlaisen outouden lisäämisestä länkkäriin tuli suorastaan muotia, ja kauhu-western sulautui elokuvissa suurempaan Weird West -lajityyppiin, jonka "kauheimpia" on taatusti Will Smithin Wild Wild West. Klassinen esimerkki tästä on Westworld (1973), jossa huvipuistossa pääsee valloilleen Yul Brunnerin esittämä murhanhimoinen cowboy-robotti. Muita esimerkkejä riittää kymmenittäin ellei sadoittain, mutta listaanpa omia suosikkejani.
Hirviömatoja modernissa lännessä kuvaava Tremors-leffasarja heittelehtii laadultaan, mutta ensimmäinen osa ja vanhaan länteen sijoittuva Tremors IV viihdyttävät. Kiinnostava mutta ongelmallinen Dead Birds (2004)  tuo yliluonnollista pelkoa sisällissodan runtelemaan Alabamaan. Sitä huomattavasti parempi on Burrowers (2008), joka vaikuttaa aluksi äärirealistiselta länkkäriltä, mutta se paljastuu pian hienoksi hirviötarinaksi. Kauhulänkkärin perinteiden mukaan Burrowersin lopussa voi pohtia, ovatko ihmiset vielä pahempia kuin elokuvan limanuljaskat. Lisäpisteitä elokuva saa Clancy Brownin jämäkästä olemuksesta. Brown pääsi kanavoimaan weird westiä myöhemmin HBO:n ennen aikojaan lopetetussa Carnivàle-sarjassa.
Maukasta lihaa
Intiaanien myytteihin palataan puolestaan erinomaisessa Ravenousissa (1999), jonka pöljä suomenkielinen nimi Erämaa syö miestä paljastaa mistä on kysymys. Siinä ruoditaan Wendigo-myyttiä, jonka mukaan pohjoisen henget antavat ihmissyöjäksi ryhtyville yliluonnollista voimaa. Ihmissyöjäpaholainen Wendigo onkin suosittu taru, sillä sitä vastaan on taistellut luvulla suomennetussa tarinassa jopa Ryhmä-X:n Wolverine (spoiler: Wolverine voitti).
Länkkäritunnelma ei tietenkään rajoitu vain vanhan lännen aikaan. Modernissa lännessä pelottelua ovat harrastaneet onnistuneesti esimerkiksi Tarantinon vampyyrileffa Hämärästä aamunkoittoon (From Dusk Till Dawn, 1996) ja verenimijöitä vielä tyylikkäämmin käsittelevä Kathryn Bigelow'n Pimeyden läheisyys (Near dark, 1987). Aihetta on käsitelty jopa telkkarissa, sillä Suomessakin aikoinaan esitetyssä American Gothic -sarjassa pikkukaupungin stetsonipäinen sheriffi oli itse paholainen, jota esitti hyytävästi Gary Cole.
Ja entä sarjakuvat? Monissa länkkärisarjiksissa yliluonnollista on käsitelty ainakin ohimenevästi, mutta oudon kauhun ottaa omakseen Jonah Hex -sarja, jossa karmaisevan arpinen Hex jakaa oman käden oikeutta mitä kummallisemmissa tilanteissa. Aiheesta tehtiin juuri myös (ankea) leffa, mutta sitä aitoa Hexiä on ainoastaan sarjisten sivuilla. Divareista voi yrittää etsiä hienoa suomeksi käännettyä Hex-sarjaa, jossa antisankari kohtaa voodoo-zombeja nostattavan friikkisirkuksen. Yhtä lailla arpinen John Marston voisi olla ulkonäön ja tyylin puolesta Red Dead Redemptionin zombipaketissa itse Hex, ja miehen puujalkavitsitkin ovat samaa tasoa. Aiemmin mainittua splatterpunkia ja länttä yhdisteli puolestaan törkeä Preacher-sarja, jossa ylimmäinen kauhistus oli kuolematon tappaja-cowboy Saint of Killers.
Todellista uhkapeliä
Huh, lopulta päästään itse peleihin, joita tällä sivustolla pitäisi kai myös käsitellä. Ei kuitenkaan nuolaista ennen kuin tipahtaa, sillä haluan muistuttaa että pelipuolella kauhulänttä on käsitelty ylivertaisesti pöytäroolipelien puolella. Jo lopetettu Deadlands-roolipeli teki pelaajista karskeja sankareita vanhassa lännessä, jossa zombikauhu ja paholaisvitsaukset ovat tuomiopäivää edeltäviä merkkejä. Pelinä se oli tunnelmallinen, sillä noppien lisäksi onnistumista määrittivät kasinotyyliset pelimerkit.  Pelin taikurit taas loitsivat pelaamalla kirjaimellisesti pokeria paholaista vastaan, ja pelaajan oli käytettävä siinä aitoa korttipakkaa.
Deadlandsin tunnelma saavutettiin melko hyvin Xboxin räiskintäpelissä nimeltä Darkwatch (2005), joka ei ole mikään klassikko, vaikka se kestääkin yhden läpipeluun. Sitä kiinnostavampi tapaus on kuitenkin Alone in the Dark 3 (1994). Resident Evilit innoittanut ranskalaisten kauhupelisarja lähti joka osassaan rohkeasti eri suuntaan, ja kolmannella kerralla lähdettiin aaveiden riivaamaan ja raunioituneeseen lännenkaupunkiin. Esimerkkien vähyys kertoo kuitenkin siitä, että peleissä yliluonnollinen ja länsi eivät ole kohdanneet samalla tavoin kuin muussa viihteessä. Jos cowboy-hattu ei ole edellytys, listalle voisi tietysti kelpuuttaa vaikka Cinemawaren muurahaiskauhun It Came From the Desert (1989), mutta sitten voidaan puhua jo vaikkapa Fallouteistakin, ja homma leviää käsiin.
Koko tämä lista raapaisee tietenkin vain horror-westernin pintaa. Voi siis vain todeta, että jos Red Dead Redemptionin zombie-paketti herättää kiinnostuksen, niin viihdettä aiheesta riittää vuosiksi eteenpäin. Yee

Red Dead Redemption on ladattavan sisältönsä osalta tämän vuoden parhaita pelejä, mutta viimeisimmän DLC-paketin sisältö saattaa kuulostaa aika kummalta. Siinä pyssysankari John Marstonin rauhallista perhe-elämää häiritsevät zombivitsaus, isojalka ja neljä maailmanlopun hevosta. Ei kannata ihmetellä: länkkäri ja kauhu ovat rautainen yhdistelmä, jolla on jo ainakin 80-vuotiset perinteet.

painajainen

Kun muistin tämän faktan ja tajusin että olen huomaamattani tutustunut kauhuwesterniin vuosien saatossa, ei blogiaihetta tarvinnut juuri miettiä. Vetäkää asevyöt kiinni ja pidelkää stetsoneistanne tiukasti, sillä aion nyt jauhaa juurta jaksaen western horrorin perinteistä ja parhaista paloista sekä kirjoissa, elokuvissa, sarjakuvissa että peleissäkin. Jos cowboy-kauhu ei kiinnosta, niin tough luck, pardner. Vaikka Huttunen yritti hillitä, pituutta jutulle tuli kuin itsestään.

Kova maa

Mitä järkeä on yleensä yrittää sekoittaa kauhua ja westerniä? On muistettava että länkkäri on jenkkilässä jotain muuta kuin pelkkä genre: sana frontier, rajaseutu, tuo amerikkalaisen mieleen automaattisesti tietynlaisia ajatuksia samalla tavalla kuin Suomessa hoettu "Talvisodan henki". Lännen erämaa on villi paikka, jossa mies selviytyy yksin ilman sivistyksen tuomaa turvaa. Hänellä on ase, jolla voi hyvin taistella hirviöitä vastaan, ja jos monsteri paljastuu luodinkestäväksi niin sehän on vain parempi tarinan kannalta.

Vaikka historiallisten faktojen valossa "villi länsi" on yllättävän rauhallinen paikka, myyttinen länsi on USA:n viihteessä sitkeästi paikka, jossa mennään äärimmäisyyksiin ja ihmisistä löytyy joko paras tai pahin puoli. Erämaalla on siis riskinsäkin: laittomuus ja voimankäyttö voivat johtaa siihen, että sivistyksen pintasilaus karisee pois, ja miehestä tulee hirviö.

manitou2

Bonuksena on kansakunnan trauma siitä, että intiaanit tapettiin ja potkittiin pois alueiltaan. Alkuperäiskansojen henkistä voimaa on hehkutettu niin paljon, että on helppo kuvitella katkerat poppamiehet lähettämään kirouksia lehmipoikien niskaan, ja kaikki 1980-kauhuleffoja katsoneet tietävät, että intiaanien vanhat hautausmaat nostattavat poltergeisteja ja zombi-lemmikkejä vielä nykyäänkin. Kiinnostavin esimerkki tästä poppamieskauhusta on ehkä Graham Mastertonin puolihumoristinen kauhuromaani Manitou (1975), jossa nuoren naisen niskassa oleva kasvain paljastuu verenhimoiseksi, demoneja manaavaksi kääpiöintiaaniksi nimeltä Misquamacus. Aiheesta tehtiin myös elokuva Manitou - Paholaisloitsu (1978), jolla on edelleen viihdearvoa 70-lukulaisen psykedelian ansiosta. Mitään järkeähän koko tarinassa ei toki ole, mutta mitäs pienistä. Masterton nostatti aiheesta kokonaisen kirjasarjan, jossa nähdään myöhemmin mm. USA:n suurkaupungit tuhoava Cthulhu-puhveli. Ihan totta!

Jo antiikin aikoina

Palataan aluksi kuitenkin kauhulänkkärin varhaisiin puoliin ja tarkemmin sanottuna vuoteen 1932, jota aiemminkin aihetta on varmasti käsitelty. Silloin ilmestyi pulp-lehti Weird Talesissa Robert E. Howardin (eli Conan-barbaarin luojan!) novelli The Horror From the Mound, jossa cowboy kohtaa meksikolaisvampyyri Don Santiago de Valdezin. Luodinkestävä hirviö kaatuu vasta liekkeihin, ja  tämä kultainen perinne näkyy Red Deadin paketissa, jossa zombeja käristellään soihdulla. Mound on muuten luettavissa projekti Gutenbergin sivuilla.

Myöhemmin western-kauhu levisi ympäriinsä kirjallisuudessa, ja sieltä onkin vaikea poimia herkkupaloja. Tutustumisen arvoinen on ainakin Cormac McCarthyn Blood Meridian (1985), jossa  ei ole yliluonnollista vaan kauhea tunnelma syntyy raa'asta ja täysin järjettömästä väkivallasta. Perinteisempää ja yliluonnollisempaa kauhua on taas käsitelty omassa lajityypissään, jota kutsuttiin cowpunkiksi. Kyseinen ilmiö syntyi hillittömällä teurastuksella intoilevan splatterpunkin ohessa 1990-luvun alussa, ja sitä oli luomassa pitkälti kirjailija Joe R. Lansdale. Cowpunkin veristä kauhu-westerniä voi etsiä esimerkiksi novellikokoelmasta Razored Saddles (1989), mutta suomennoksia ei juuri löydy.

razored2

Suurempaan suosioon kauhulänkkäri pääsi kirjoissa tietenkin Stephen Kingin siivellä. Dark Tower -kirjasarjassa erityisesti ensimmäinen ja neljäs osa asettivat Clint Eastwoodin hahmoja muistuttavan Revolverimiehen ja tämän kuudestilaukeavat demoneja, noitia ja kannibaaleja vastaan.

Clintin kummitukset

Jätetään kuitenkin kirjat, ja mennään elävien (kuolleiden) kuvien maailmaan. Yliluonnollista pelkoa on nähty länkkäreissä alusta asti, enkä nyt puhu Billy the Kid vs Draculan kaltaisista pelleilyistä. Tiesitkö, että Clint Eastwood itse on esittänyt kaksi kertaa yliluonnollista kostajaa? Kalpea ratsastaja -leffassa (Pale Rider, 1985) vihjaillaan selkeästi päähenkilön ylimaallisesta alkuperästä, mutta Clint oli asialla jo aiemminkin: klassisessa Ruoskassa (High Plains Drifter, 1973) kivikasvoinen kostaja pistää kaupungin roistot järjestykseen. Juoni antaa ymmärtää, että tämä Stranger on kuoliaaksi ruoskitun marshalin kostava haamu, mutta Blade Runnerin tavoin elokuva jättää lopulliset tulkinnat sankarin henkilöllisyydestä katsojan harteille. Järkähtämätön Eastwood on joka tapauksessa helppo kuvitella tappavaksi aaveeksi.

Klassisen länkkärin ja spagetti-westernin aikojen jälkeen kaikenlaisen outouden lisäämisestä länkkäriin tuli suorastaan muotia, ja kauhu-western sulautui elokuvissa suurempaan Weird West -lajityyppiin, jonka "kauheimpia" on taatusti Will Smithin Wild Wild West. Klassinen esimerkki tästä on Westworld (1973), jossa huvipuistossa pääsee valloilleen Yul Brunnerin esittämä murhanhimoinen cowboy-robotti, eräänlainen terminaattorin esikuva. Muita esimerkkejä riittää kymmenittäin ellei sadoittain, mutta listaanpa omia suosikkejani.

poster2

Hirviömatoja modernissa lännessä kuvaava Tremors-leffasarja heittelehtii laadultaan, mutta ensimmäinen osa ja vanhaan länteen sijoittuva Tremors IV viihdyttävät. Kiinnostava mutta ongelmallinen Dead Birds (2004)  tuo yliluonnollista pelkoa sisällissodan runtelemaan Alabamaan. Sitä huomattavasti parempi on Burrowers (2008), joka vaikuttaa aluksi äärirealistiselta länkkäriltä, mutta paljastuu pian hienoksi hirviötarinaksi. Kauhulänkkärin perinteiden mukaan Burrowersin lopussa voi pohtia, ovatko ihmiset vielä pahempia kuin elokuvan limanuljaskat. Lisäpisteitä elokuva saa Clancy Brownin jämäkästä olemuksesta. Brown pääsi kanavoimaan weird westiä myöhemmin HBO:n ennen aikojaan lopetetussa Carnivàle-sarjassa.

Maukasta lihaa

Intiaanien myytteihin palataan puolestaan erinomaisessa Ravenousissa (1999), jonka pöljä suomenkielinen nimi Erämaa syö miestä paljastaa mistä on kysymys. Siinä ruoditaan Wendigo-myyttiä, jonka mukaan pohjoisen henget antavat kannibaaleiksi ryhtyville yliluonnollista voimaa. Ihmissyöjäpaholainen Wendigo onkin suosittu taru, sillä sitä vastaan on taistellut luvulla suomennetussa tarinassa jopa Ryhmä-X:n Wolverine (spoiler: Wolverine voitti).

rave2

Länkkäritunnelma ei tietenkään rajoitu vain vanhan lännen aikaan. Modernissa lännessä pelottelua ovat harrastaneet onnistuneesti esimerkiksi Tarantinon vampyyrileffa Hämärästä aamunkoittoon (From Dusk Till Dawn, 1996) ja verenimijöitä vielä tyylikkäämmin käsittelevä Kathryn Bigelow'n Pimeyden läheisyys (Near dark, 1987). Aihetta on käsitelty jopa telkkarissa, sillä Suomessakin aikoinaan esitetyssä American Gothic -sarjassa pikkukaupungin stetsonipäinen sheriffi oli itse paholainen, jota esitti hyytävästi Gary Cole.

Ja entä sarjakuvat? Monissa länkkärisarjiksissa yliluonnollista on käsitelty ainakin ohimenevästi, mutta oudon kauhun ottaa omakseen Jonah Hex -sarja, jossa karmaisevan arpinen Hex jakaa oman käden oikeutta mitä kummallisemmissa tilanteissa. Aiheesta tehtiin juuri myös (ankea) leffa, mutta sitä aitoa Hexiä on ainoastaan sarjisten sivuilla. Divareista voi yrittää etsiä hienoa suomeksi käännettyä Hex-sarjaa, jossa antisankari kohtaa voodoo-zombeja nostattavan friikkisirkuksen. Yhtä lailla arpinen John Marston voisi olla ulkonäön ja tyylin puolesta Red Dead Redemptionin zombipaketissa itse Hex, ja miehen puujalkavitsitkin ovat samaa tasoa. Aiemmin mainittua splatterpunkia ja länttä yhdisteli puolestaan törkeä Preacher-sarjakuva, jossa ylimmäinen kauhistus oli kuolematon tappaja-cowboy Saint of Killers.

Todellista uhkapeliä

Huh, lopulta päästään itse peleihin, joita tällä sivustolla pitäisi kai myös käsitellä. Ei kuitenkaan nuolaista ennen kuin tipahtaa, sillä haluan muistuttaa että pelipuolella kauhulänttä on käsitelty ylivertaisesti pöytäroolipelien puolella. Jo lopetettu Deadlands-roolipeli teki pelaajista karskeja sankareita vanhassa lännessä, jossa zombikauhu ja paholaisvitsaukset ovat tuomiopäivää edeltäviä merkkejä. Pelinä se oli tunnelmallinen, sillä noppien lisäksi onnistumista määrittivät kasinotyyliset pelimerkit.  Pelin taikurit taas loitsivat pelaamalla kirjaimellisesti pokeria paholaista vastaan, ja pelaajan oli käytettävä siinä aitoa korttipakkaa.

darkwatch

Deadlandsin tunnelma saavutettiin melko hyvin Xboxin räiskintäpelissä nimeltä Darkwatch (2005), joka ei ole mikään klassikko, vaikka se kestääkin yhden läpipeluun. Sitä kiinnostavampi tapaus on kuitenkin Alone in the Dark 3 (1994). Resident Evilit innoittanut ranskalaisten kauhupelisarja lähti joka osassaan rohkeasti eri suuntaan, ja kolmannella kerralla mentiin aaveiden riivaamaan ja raunioituneeseen lännenkaupunkiin. Esimerkkien vähyys kertoo kuitenkin siitä, että peleissä yliluonnollinen ja länsi eivät ole kohdanneet samalla tavoin kuin muussa viihteessä. Jos cowboy-hattu ei ole edellytys, listalle voisi tietysti kelpuuttaa vaikka Cinemawaren muurahaiskauhun It Came From the Desert (1989), mutta sitten voidaan puhua jo vaikkapa Fallouteistakin, ja homma leviää käsiin.

Koko tämä lista raapaisee tietenkin vain horror-westernin pintaa. Voi siis vain todeta, että jos Red Dead Redemptionin zombie-paketti herättää kiinnostuksen, niin viihdettä aiheesta riittää vuosiksi eteenpäin. Yee-haw!

Kommentit

Käyttäjän Mctrapper kuva
Mctrapper

Juuri tälläistä blogia olinkin jo vähän odottanut :D Että oli kyllä kovaa settiä taas niinkuin aina, ja pituuskin oli tässä aiheessa vain postiivista, ainakin omasta mielestäni. Ja kun tarkoituskin on ollut tämä RDR:n zombie-pakettikin ostaa, niin valaisihan tämäkin aihetta aikalailla, kiitokseni.

Käyttäjän harro_pelaaja kuva
harro_pelaaja

Erämaa syö miestä on tolkuttoman kova elokuva!

Käyttäjän JuzzTo kuva
JuzzTo

Undead Nightmare on ollut todella hyvä lisäri. Suosittelen sitä vahvasti. Yhdistelee hauskoja hetkiä, kauhua ja myyttejä taidokkaasti ripauksella -70 ja -80-lukujen zombileffojen tyyliä.

Hyvä blogi myöskin.

Ps. Westworldista on tulossa remake: http://www.imdb.com/title/tt0475784/

Käyttäjän Valedro kuva
Valedro

Kyllä ne zombit ja muut monsterit sopii joka peliin ja koloon, kun osaa vain hyvin asettaa. Ja jos ne on tosiaan hyvin asettanut, se on harvinaista herkkua se.

Käyttäjän niimou kuva
niimou

Heh, muistan nähneeni tuon Ravenous-leffan, en vain muista missä ja milloin. Minullekin jäi mielikuva ettei leffa ihan höttöä ollut. Mukava lukea tekstiä josta paistaa aito intoilu!:)

Käyttäjän Riot kuva
Riot

Sanattomaksi tää vetää, huikeeta settiä!

Käyttäjän einari kuva
einari

Hyvää blogia kyllä,,

Kiitos.

Käyttäjän LordZalor kuva
LordZalor

Pitkä ja mielenkiintoinen blogi. Oli mukava lukea :)

Käyttäjän himopelaaja kuva
himopelaaja

Yksi parhaista blogeista ikinä. Kokonaisuudessaa piti otteessa loppuun asti eikä tosiaan sitä luvattua läppää ollut unohdettu.

Käyttäjän HikuKaze kuva
HikuKaze

Niin hyvää blogia. Oli kiinnostavaa luettavaa, ja sai minut kiinnostumaan enemmän Undead Nightmaresta. Jos joltain saisi sharetettua...