Vuoden pahimpiin missauksiini lukeutuu Red Dead Redemption. Saimme pelejä liian vähän toimistolle (lue: kaikille muille paitsi minulle), joten päätin skipata pelin kunnes saan sen halvemmalla. Pelattavan puutteesta ei kuitenkaan ollut kyse. Pääsen tämän kimppuun kuitenkin varmasti tänä vuonna, don’t worry.
Sinistä
Metal Gear Solid: Peace Walker työllisti minua kesän ja työllistää edelleen. PSP:llä ei kauheasti ole tullut pelattua vuosien saatossa, mutta tämä on olennainen kokemus jota ei sovi ohittaa. Ensimmäinen märkä rätti päin kasvoja oli kuitenkin pelin kontrollit. Mikään ohjauskonfiguraatio ei tunnu olevan täydellinen, ja miten voisikaan olla ilman kahta analogitikkua. Olenkin päätynyt nyrjäyttämään sormiani niin, että vasen peukalo ohjaa Snakea analogilla ja vasen etusormi taittuu PSP:n ristiohjaimen päälle kameran liikuttamista varten. Ei, ei ole optimaalista, mutta kaikkeen tottuu.
Myös siihen tottuu että maassa ei voi ryömiä, tai että hiipiminen PSP:n analogilla on varsin haastavaa. Pelissä on huikea määrä sisältöä ja kerättävää, ja kunhan kaikki lähtee rullaamaan, on hyvin vaikeaa lopettaa uusien sotilaiden haalimista ja sotilaiden ja varusteiden mikromanagerointia. Ennen kaikkea tukikohtasi kasvaessa on hauska fiilistellä että miten Big Bossin ja Outer Heavenin tarina kehittyy sarjan myötä.
Punaista
Metroid: Other M jakaa mielipiteitä. Itse olen roimasti positiivisen puolella, mutta selvästi kyseessä on laadun notkahdus Metroid-sarjassa. Olemme keskustelleet Villen kanssa paljon pelistä, kenties enemmän kuin mistään muusta pelistä aiemmin. Villen arvostelun voitte lukea Pelaajan seuraavasta numerosta.
Other M:ää on pakko kehua sen ennakkoluulottomasta kokeilumielestä. Toiminnan ja kameran suhteen on tehty joitakin omalaatuisia ratkaisuja ja lopputulos on mielenkiintoinen ja viihdyttävä. Pidän myös pelin tarinasta, mutta siksi onkin sitä suurempi sääli että ääninäyttelyn taso on mitä on ja tarinan epäloogisuudet tuntuvat korostuvan joka käänteessä. Rakenteellisesti Other M taas oli hieman liian suoraviivainen noustakseen aiempien Metroidien tasolle.
Kokeilkaa ihmeessä itse, älkää tyytykö vain lukemaan pelistä.
Vihreää
Pidän todella paljon Haloista. Niiden moninpeli on minusta aina ollut mielenkiintoisempaa ja viihdyttävämpää kuin vaikkapa Call of Dutyjen vastaavat. Halojen co-opista puhutaan myös paljon, mutta itselleni se ei ole ollut mikään merkittävä asia. Olen pelannut kaikki neljä edellistä peliä läpi samalla kaavalla: ensin Normal-vaikeustasolla tarinan takia, ja sitten hitsataan peli läpi Legendarylla. Yksin, tietenkin. Co-op helpottaa peliä aivan liikaa, kiitos tiimiläisten uudelleensyntymisen. Onneksi Reachissa on kerrankin Achievement jossa palkitaan nimenomaan yksin Legendarylla läpi pelaava. Legendarysta puheenollen, tsekatkaa ihmeessä videot pelin Legendary Editionin avaamisesta, tässä sekä suomen- että englanninkieliset versiot.
Reach on eeppinen paketti niin yksinpelin kuin kaikkien muidenkin pelimuotojen puolesta, mutta yksi seikka on ollut jo Halo 3:n ajoista lähtien pielessä – vaurion vastaanottaminen kun istut Warthog-jeepissä. Olemme nimittäin pelanneet Eemelin kanssa Warthog-romurallia jo vuosikaudet, aina Halo 2:n julkaisusta lähtien. Viidestä taposta poikki, loistavaa kaaosta, helkkarin hauskaa. Mutta jostain kumman syystä Bungie muutti Halo 3:n vahinkomallia sellaiseksi, että kahden toisiinsa törmäävän Warthogin kuskit eivät voi kuolla törmäyksessä. Ja sama ”virhe” on toistettu Reachissakin. Theater- ja Forge-pelimuotojen mukanaolo vain kiertää veistä haavassa, että miten mahtavia rallisessiomme olisivatkaan olleet. Huokaus.
Reachia pelataan silti vielä pitkään ja nyt kun se on julkaistu, on vuoden odotetuimman pelin titteli siirtynytkin sitten Donkey Kong Country Returnsille.