Toinen pelaaja: Murrosvaiheessa

Pelaaja-lehden sivuilta tuttu Juuso Janhusen Toinen pelaaja -kolumni luettavissa nyt verkossa!

8.10.2014 07:45

Elokuussa tehtiin historiaa kotimaisen pelikulttuurin saralla, kun Yle televisioi Assembly 2014 -tapahtuman Counter-Strike Global Offensive-, Starcraft II– ja Dota 2 -turnaukset. Se oli ensimmäinen kerta, kun e-urheilua lähetettiin suorana kotimaisella televisiokanavalla. Historialliseen lähetykseen oli myös panostettu, sillä pelit juonnettiin kunnon urheilujuhlaan kuuluvalla innolla ja asiantuntemuksella. Erityisesti Counter-Strike-finaalissa nähtiin viihdyttävää ja asiantuntevaa kommentointia, joka avasi kilpapelaamisen ulottuvuuksia ja pelattavan pelin taktisia hienouksia katsojille.

Kaikkiin lähetys ei tehnyt vaikutusta. Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila kummasteli televisiointia Facebook-sivullaan kutsuen toimintaa väkivaltapelaamiseksi. Kumma kyllä Kurttila ei ottanut lainkaan huomioon sitä, että peliturnauksien lähetysaikaan nähdään televisiossa usein huomattavasti väkivaltaisempiakin ohjelmia, tai sitä, ettei lapsien ehkä tulisi olla ylipäätään hereillä kymmenen jälkeen illalla. Jälleen kerran moraalinen närkästyminen tuntui päihittävän pelien kulttuurisen ja viihteellisen arvon.

Valtuutetun päivitys keräsi heti ilmestyttyään satoja kommentteja. Eksyin lukemaan niitä pelonsekaisin odotuksin. Ajattelin nimittäin, että pelejä saati kilpapelaamista ymmärtämättömät vanhemmat ja muut moralistit olisivat tukkineet statuspäivityksen tuohtuneilla kommenteillaan.

Olin väärässä. Yllätyin nimittäin positiivisesti, kun huomasin, että intohimoisten pelaajien lisäksi lähes kaikki päivitystä kommentoineet kehuivat Ylen päätöstä lähettää turnaukset. Toki joukkoon mahtui myös pelaajien puolelta tarpeettoman naljailevia ja pelejä turhankin tiukkasanaisesti puolustavia alan harrastajia, mutta pääviesti lapsiasiavaltuutetulle oli pelikulttuurin kannalta rohkaiseva: pelaaminen ei ole mitenkään tuomittavaa tai muuta ajanvietettä kummempaa toimintaa. Eräs äiti jopa kirjoitti pitkän tekstin siitä, kuinka Ylen lähetyksen ansiosta hän oppi lopultakin ymmärtämään lapsensa harrastusta samanlaisena kehittävänä toimintana kuin toisen lapsensa urheiluharrastus.

Lapsiasiavaltuutettu teki tahtomattaan arvokasta pelikulttuurityötä siinä missä Yle teki sitä tietoisesti. Tämä tapahtumaketju nimittäin todistaa, että pelien potentiaali niin viihteenä kuin sosiaalisena ilmiönäkin alkaa hahmottua myös muille kuin intohimoisimmille peliniiloille.

Mutta liian innoissaan tästä tapahtumien kulusta ei pidä tietenkään olla. Sekä vanhempien että pelejä muuten tuntemattomien perehdyttämisessä riittää vielä työtä.

Ylen tärkeä pelinavaus saakin pohtimaan, olisiko muilla kotimaisilla instituutioilla oltava vahvempi rooli pelikulttuurin edistämisessä. Miksi meillä ei esimerkiksi ole pelien historiaa ja pelikulttuuria käsittelevää museota? Tai miksi Kiasman kokoelmissa ei ole yhtään taidepeliä, vaikka jopa kotimaisesta nykytaidekentästä löytyy niiden tekijöitä? Entä miksi pelimedioiden ulkopuolella nähdään kovin harvoin juttuja muusta kuin pelialan taloudellisesta puolesta?

Kilpapelaaminen tuli ehkä tv-ruuduillemme ensimmäistä kertaa näyttävästi, mutta Ylen esimerkille pitää löytää vielä lukuisia seuraajia, ennen kuin innokkaimmat paheksujat saadaan ymmärtämään, ettei pelaamista voida enää sivuuttaa millään median tai kulttuurin alueella.

Juuso Janhunen

Kolumni on julkaistu syyskuun Pelaaja-lehdessä numero 144.

Lisää luettavaa