Alkuun yksinkertainen kysymys: minkä ikäisenä sait tietää, kuka Mahatma Gandhi oli? Tai edes sen, minkä maan kulttuuriin ja yhteiskuntaan hän liittyy? Itse olin kahdeksanvuotias, kun ensimmäistä kertaa näin tuon mieleenpainuvan kaljun hahmon. Tietoa Gandhin intialaisuudesta tai poliittisesta merkittävyydestä ei kuitenkaan tuonut minulle koulukirja tai televisiossa näytetty mainio elämäkertaelokuva. Sen toi minulle Sid Meierin Civilization-peli, jota tahkosin jo ala-asteiässä kohtuuttomia määriä.
Ja pelaamalla opin myös kieliä – tai ainakin länsimaiden valtakieltä englantia. Ymmärsin sanojen start, select, run, reload ja player merkitykset paljon ennen kuin olin istunut tuntiakaan koulussa.
Pelejä pelaamalla ja niiden maailmoihin uppoutumalla voi oppia tolkuttoman paljon. Ihminen on nimittäin sellainen olento, että jos sille vain sanellaan asioita, se helposti pitkästyy ja sen ajatus herpaantuu. Mutta jos ihmiselle antaa tilaa etsiä ja oivaltaa omin päin erilaisia asiayhteyksiä ja syy–seuraus-ketjuja, niin väitän, että samalla mieleen jää paljon paremmin se, mitä ihmisen halutaan oppivan. Kirjojen lukeminen on tärkeää, mutta saman kirjan hahmojen välinen keskustelu pelissä koettuna painuu varmasti paremmin mieleen kuin vain opettajan riemuksi tankattu teksti.
Ja mahdollisuudet ovat pelien kohdalla aikalailla rajattomat. Historian ja yhteiskuntaopin tunneilla voitaisiin perehtyä diplomatian, sotien ja politikoinnin vaikutuksiin eri aikakausina vertaamalla strategiapelien tapahtumia ja kirjojen kertomaa toisiinsa. Äidinkielen ja kirjallisuuden tunneilla Kalevala voisi uudelleensyntyä oppilaiden luomana lautapelinä. Kemian oikeat kaavat tarjoaisivat oivan haasteen muistipelin tai vaikkapa laboratoriosimulaation muodossa. Vähän varttuneemmille oppilaille voisi jopa opettaa kansainvälisten konfliktien tulkintaa yhtälailla Battlefieldin kiillotetun sotaviihteen kuin indiepeli PeaceMakerin pohtivamman otteen kautta.
Pelaamisen yhteydessä oppimisessa yhdistyvät kaikki ne tekijät, joita oppimisteorian ammattilaiset ovat viime vuosina korostaneet: tunne-elämysten vaikutus oppimiseen, yhteisöllisyys ja yhdessä toimimalla oppiminen. Varsinkin verkkopelaamisen ja mobiililaitteiden ansioista esimerkiksi kotitehtävien ei tarvitsisi olla yksinäistä puurtamista, vaan koululaiset voisivat opastaa ja haastaa toisiaan pelien kautta. Jos esimerkiksi kuvataideopetuksessa luotaisiin yhdessä taidetta tai tunnistettaisiin kuuluisia teoksia puhelinten välityksellä kotisohvilta tai jos elämänkatsomustiedossa käytäisiin läpi eri uskontojen rituaalivaatetuksia Kinectin avulla niitä oman ja kavereiden kropan päälle sovitellen, jäisivät oppituntien aiheet varmasti paremmin mieleen.
Ja koska pelien esittämiä tulkintoja opittavista aiheista on etenkin indiepelien ansiosta nykyään suunnilleen yhtä monenlaisia kuin on pelaajiakin, oppisivat pelaavat koululaiset taidoista tärkeimmän: kyvyn eritellä toisistaan poikkeavia näkökulmia kriittisesti.
Uusille pelaamalla oppiville sukupolville Gandhin suorittama ydinaseilla uhkailukaan ei menisi yhtä helposti läpi historiallisesti uskottavana kuin minulle aikoinaan.
– Juuso Janhunen
Kolumni on julkaistu alunperin Pelaaja-lehdessä numero 131, joka julkaistiin elokuussa 2013.
Kuvitus: Andrei Turró