Rakas lukija, tehdäänpä pieni testi. Lue seuraava sitaatti ja mieti, onko sen sisältämissä johtopäätöksissä mitään järkeä.
”Jopa akateemisessa jäätelötutkimuksessa tuotetaan malleja, joiden tavoitteena on kehittää ihmisten mielihyvän tarpeisiin vetoavia, mahdollisimman koukuttavia jäätelöitä. Jäätelöteollisuuden tavoite on raadollinen: kasvattaa liikevaihtoa saamalla mahdollisimman monet ihmiset addiktoitumaan jäätelöön.”
Luotan nyt siihen, että sinut on varustettu terveellä maalaisjärjellä, ja pidät sitaatissa esitettyjä ajatuksia täysin tolkuttomina tai vähintäänkin vakavien riippuvuuksien luonnetta ymmärtämättömän henkilön tuotoksina. Silti siitä tulee sanasta sanaan oikea lainaus, jos viittaukset jäätelöön korvataan peleillä ja peliteollisuudella. Kasvatustieteen maisteri Tiina Halttunen kirjoitti näin pelialan puolisalaisesta tavoitteesta kasvattaa peliriippuvaisten määrää Helsingin Sanomien mielipidepalstalla maaliskuussa.
Halttusen ajatteluketjussa on yksi riippuvuuden luonteeseen liittyvä heikkous. Hän haluaa puuttua siihen, miten riippuvaisuus ilmenee, eikä siihen, mistä se johtuu. Siinä hän on nimittäin oikeassa, että joillekin riippuvuus on oikeasti vakava ongelma, joka pilaa sosiaalisen elämän ja tuhoaa terveyden. Mutta ei se kyllä peliteollisuuden vika ole.
Peliriippuvuudesta on vielä jokseenkin heikosti saatavilla tieteellistä tutkimusta, mutta se on varmaa, että pelaaminen tuottaa mielihyvää ja palkituksi tulemisen tunnetta – aivan kuten urheilu tai alkoholin nauttimisesta saatu nousuhumala. Näin on todettu esimerkiksi Stanfordin yliopiston tutkimuksessa, jossa pelien riippuvuutta aiheuttavia ominaisuuksia kartoitettiin.
Tutkimuksissa on kuitenkin myös todettu, että peliriippuvuuden syy on todennäköisesti alttiudessa riippuvuuteen yleensä, eikä peleissä. Sekä Texasin että Boltonin yliopistot ovat julkaisseet raportteja, joiden mukaan riippuvuuden syynä ovat psyykkiset ongelmat, eivät itse pelit. Toisin sanoen ne, jotka pelaavat liikaa, tekevät niin, koska eivät pysty ylipäätään hillitsemään mielihyvän perässä juoksemisen tarvettaan tai koska haluavat ongelmiensa vastapainoksi tyydyttäviä ja nautintoa aiheuttavia kokemuksia.
On tietysti liian helppoa ja yksinkertaista selittää peliriippuvuutta ilmiönä parilla tutkimuksella – onhan kyseessä monista tekijöistä johtuva ilmiö. Tutkimuksista voi silti vetää johtopäätöksen, jonka tekemisessä Halttusen kaltaiset peliteollisuutta nuorison turmelemisesta syyttävät mutkien oikojat eivät tunnu millään onnistuvan: on korjattava syitä, ei seurauksia.
Elokuvaohjaaja Woody Allen totesi kerran brittilehti The Guardianin haastattelussa, että hän katsoo elokuvia, koska ne saavat hänen ajatuksensa pois kuolemanpelosta. Me ihmiset emme sitä ehkä aina myönnä, mutta aivan kuten Allen, me pelaamme, katsomme elokuvia ja tv-sarjoja tai luemme kirjoja monesti siksi, että ne vievät ajatuksemme pois arjesta ja maallisista huolista. Kun työ tai ihmissuhteet käyvät raskaiksi tai kun tulevaisuus pelottaa, tarjoavat viihde ja taide meille helpotusta. Eikä siinä ole mitään pahaa. Mutta joillakin ongelmat ja murheet käyvät niin raskaiksi, että esimerkiksi pelien tarjoama pakopaikka käy liian koukuttavaksi. Näin syntyy riippuvuus.
Peliriippuvaisista huolissaan olevien pitäisikin keskittyä todellisuuden korjaamiseen. Sitä voisi olla esimerkiksi työelämän laadun parantaminen tai vaikka psyykkisiä ongelmia ennaltaehkäisevän psykiatrisen työn tukeminen. Peliteollisuuden osoitteleminen syyttävällä sormella ei sitä ole.
Kolumni on julkaistu toukokuun Pelaaja-lehdessä numero 140.