Oikaistaan heti edellistä blogia. Nintendo EI ole ollut ikuisuuksiin Tokyo Game Show’ssa, vaan järjesti ennen SpaceWorld-tapahtumansa, jossa oli vain Nintendo. En tiedä, ottiko Nintendo koskaan osaa TGS-messuille. SpaceWorldia ei ole sitäkään ollut vuosiin.
Tiistaiaamupäivä kului puhelinta metskatessa.
Käymme italialaisporukalla Harajukussa, joka on Tokion erikoisemman muodin mekka. Italialaiskaverini Simonella on mukana pari kaveria, jotka ovat ensi kertaa Japanissa, ja futisläppä lentää näitten herrojen kanssa. Miehet ymmärtävät myös muodista, ja Bathing Apen kaupan etsiminen tuntuu äärimmäisen tärkeältä.
Harajukusta löytyy uskomaton määrä erilaisia pieniä kauppoja, jotka myyvät kaikenlaisia vaatteita, tossuja, vöitä, hattuja, housuja ja oikeastaan kaikenlaista tekstiiliä. Suurin osa valikoimasta on sellaista, että sitä saa vain täältä tai vain parista kaupasta koko maailmassa.
Löysin tossut, jotka maksoivat parisataatuhatta jeniä. Sanomattakin selvää, että jäivät ostamatta. En oikein pidä uusien lenkkareiden kiiltelevästä tyylistä. In skate shoes we trust. Harajukun laidalla on myös Marimekon kauppa! En edes tiennyt tästä, ja huomasin kaupan ihan sattumalta.
Harajukussa on esimerkiksi Pharrell Williamsin Billionaire Boys Club -kauppa, joka on koristettu jäätelötuuteilla. T-paita maksaa täällä lähemmäs 100 euroa, eivätkä ne edes ole erikoisen näköisiä. Tosin vyö oli todella siisti…
Osa Harajukun vaatteista on edullisia, mutta suurin osa hieman kalliimpaa juuri eksklusiivisuutensa takia. Tottakai siitä maksetaan, että omistaa jotakin uniikkia, mitä ei ihan helposti saa. Taidan tulla sunnuntaina takaisin ja katsoa mihin olisi varaa.
Uhkaavat pilvet lipuvat taivaalla ja sade alkaa tihkua illan mittaan. Ilma on lämmin ja kostea. Ulkona pärjää kevyesti t-paidassa ja shortseissa. Lämpöasteita on aina yli 20, oli päivä tai yö.
Messujen epävirallinen aloitus
Tiistai-iltana on perinteisten Tokyopia-bileiden vuoro. Tähän tapahtumaan tulee vuosi vuodelta enemmän jengiä, ja meininki sen kun paranee. Bileisiin tulee valtaosa Tokyo Game Show’hun saapuneista amerikkalaisista toimittajista, japanilaisia pelintekijöitä sekä Japanissa asuvia pelialan toimijoita, jotka järkkäävät bileet.
Löysin Lassen ennen bileitä! Mies saapui hotellilleni, vaikutti hyvävointiselta ja näytti rentoutuneelta. Menimme bileisiin yhdessä, ja ne järjestettiin aivan hotellini lähellä. Sitä ennen käymme vakipaikaksi muodostuneessa yakitori-ravintolassa ja Billy tulee mukaan. Vedämme kunnon setit (Eemeli täällä oli kanaa ja myös sipulia!) ja lähdemme bileisiin. Harhailemme puolisen tuntia Shibyuan lähiöissä kunnes löydämme perille.
Todella hämmentävästi japanilainen nuorimies pysäyttää minut ja Lassen ja kysyy ”youuu like raikkoeenenen” …Kun joku tulee noin vain puhelemaan pimeällä kadulla, sitä alkaa heti valmistautua tappeluun ja ihmetellä että mikä meininki. Sitten muistaa, että ollaan Japanissa. Pian tajuamme, että mies taitaa puhua Räikkösestä, koska hän kysyy olemmeko Suomesta. F1-viikonloppu taitaa olla edessä? En tiedä. Toteamme naureskellen miehelle, että formulat ei vois vähempää kiinnostaa ja jatkamme matkaa. Hämmentävää.
Tänä vuonna tapasin bileissä esimerkiksi Konamin Shinta Nojirin, joka vastaa Metal Gear Acid -peleistä. Juttelimme niitä näitä, ja kävi ilmi, että hänkin on lähtenyt Kojima Productionsilta toiseen Konamin osastoon.
Tapasin myös toisen entisen Kojima Productionsin jäsenen eli Ryan Paytonin, joka lähti vetämään Microsoftin sisäistä Halo-tiimiä. Ryan kysyy tekemästäni Hideo Kojima -haastattelusta, joka löytyy myös 1up.comista. Hän kiittelee haastista ja toteaa, sen sisältäneen erityisen suoraan puhetta. Kerron hänelle, että haastattelun lopussa kehuin Paytonia Kojimalle ja tulkille, jotka alkoivat saman tien höpistä jotakin keskenään. Tein haastattelun vain muutama päivä ennen kuin paljastui, että Payton lähtee ja uskon, että Kojima ja tulkki puhelivat siitä kuinka en tiennyt asiasta. En ehtinyt käännättää tätä pätkää, mutta se meni kuitenkin nauhalle.
Pakko kertoa, että pari muutakin toimittajaa tuli toteamaan, että Kojima-haastis oli erinomainen, ja olen tästä todella kiitollinen. Kovin harvoin saa tehdä haastatteluja yksin, yleensä ne tehdään 3–10 toimittajan kanssa ja aikaa on 15 minuuttia. Tällöin on todella vaikeata saada haastateltavasta irti syvällisempiä asioita.
Paikalla on monia ruotsalaisen Grinin jäseniä, jotka kehittävät Capcommille Bionic Commandoa. Grin on jo pitkäikäinen kehitysryhmä, mutta kuulin heistä ensi kertaa vasta pari vuotta sitten. Puhun pitkään heidän toimitusjohtajansa kanssa. Yritän puhua ruotsia, mutta eihän meikäläisen skillssit riitä. Chillailemme Lassen kanssa, ja paikalla on valtavasti tuttuja. Puhumme, mistäs muutakaan kuin peleistä, vaikeista yhteistyökumppaneista pelialalla ja myös elämästä. Moni meistä on jo ehtinyt tiettyyn ikään, ja uravalinnat askarruttavat. Täällä pystyn puhumaan ihmisten kanssa, jotka tietävät millaista on tehdä tätä hommaa sellaisella intensiteetillä kuin mitä teen.
Meininki jatkuu yömyöhään sellaisten herrojen kuin Mizuguchin ja Sudan kanssa. Ulkona on kaatosade, kun lähdemme takaisin hotellille.
Saturn-time!
Keskiviikko-aamupäivän kulutan aikatauluja tarkastamalla ja valmistelemalla juttuja messuille. Käyn Ikebukurossa, eli elektroniikkataivaassa. Tuo nimitys on jo itse asiassa harhaanjohtava. Olen tullut noin 10 vuoden ajan Tokion TGS-messuilla ja käynyt melkein joka kerta Akihabarassa. Nykyisin elektroniikan hinta ei ole täällä paljoa Eurooppaa alempi, joskin valikoima on parempi. Lassen mukaan ainakin kameroiden linssejä voi löytää selvästi kotimaisia hintoja halvemmalla. Nykyisin Akihabarassa on paljon aiempaa vähemmän pelikauppoja ja muutenkin… kaiken saa jo muualtakin kuin Akihabarasta, joten en ole paljoa liikkunut Shibuyasta pois. Täälläkin riittää kamera- ja elektroniikkakauppoja.
Mitä kuitenkin tulee vanhoihin konsoleihin ja keräilykamaan, niin Akihabara on edelleen voittamaton. Käyn läpi useamman kaupan, kunnes löydän putiikin, jonka ensimmäinen kerros sisältää vain Super Famicom, eli Super Nintendo -kamaa. Pelkästään konsoleita ja pelejä. Ja halvalla. Voisin ostaa vaikka 15 peliä kerralla. Muistan aikaa, kun maksoin 600 markkaa Final fantasystä ja 300 markkaa PLUS kaksi peliä vaihdossa Street Fighter 2:sta. Miten helvetissä aikoinaan oli varaa peleihin? Olin vielä koulussa.
Tekisi mieleni ostaa useampikin peli, mutta ne vain päätyisivät jonnekin hyllyyn. Ehkä kokeilisin pelata niitä kerran. Kiva ne olisi silti omistaa. Olen jo viime vuosina herännyt siihen, että vaikka on siistiä ostaa pelikamaa, niin loppujen lopuksi sitä ei kannata ostaa, jos se jää hyllyyn pölyyntymään. Eivät rahat riitä sellaiseen.
Olen ostanut Japanista kaksi konsolia: PlayStation 2:n ja GameCuben. PS2:lla pelasin Ridge Racer V:tä ja Tekkeniä. Siihen se oikeastaan jäi, sillä pian sain eurokoneen, ja japanilainen kone pölyttyi sen jälkeen vuosia hyllyssä. Japanilaisella GameCubella pelasin Mario Sunshineä ja WaveRacea, jotka ostin samassa yhteydessä. Sen jälkeen pelasin Japani-koneella lähinnä Resident Evil 4:ää ärsyttävän swappicd:n kanssa, jotta sain pelin toimimaan. Tekisi mieleni kyllä ostaa kaikenlaista pelikamaa Japanista, mutta olen tajunnut, ettei minun tarvitse tehdä sitä todistaakseni jotain. Anyways.
Ostan kuitenkin jotain, mitä olen halunnut jo vuosia. Ostan valkoisen Sega Saturnin, joka maksaa 4 500 jeniä eli 32 euroa. Kelatkaa sitä.
Laite on käytetty, enkä yleensä osta mitään käytettyä (en todellakaan halua käyttää jonkun muun kamoja), mutta uutta Saturnia ei käytännössä enää saa. Sitä paitsi, Japanissa porukka pitää mielettömän hienoa, sanoisinko kuulemani perusteella kaitilamaista, huolta konsoleistaan.
Olen aina tykännyt Segan laitteiden designistä, ja valkoinen Saturn sekä etenkin sen ohjain ovat hienoja. RGB-Scart-kaapeli maksaa puolet koneen hinnasta! Kun tulen hotellille ja avaan paketin, huomaan, että konsoli on melkoisen kellertynyt. Noh, ei se mitään, ajankululle emme voi mitään. Ostin myös pari peliä: Daytona USA:n (100 jeniä!!!), Sega Rallyn ja jonkin Gradius-kokoelman. Retroilu on tässä tapauksessa uskomattoman halpaa, ja mieleni halajaa PC Engineä, ainakin jotakin niistä useista malleista.
Juttelin myöhemmin illalla järjestetyssä Capcomin tilaisuudessa Wiredin Chrisin kanssa, joka kertoo jostakin superretrokaupasta jossakin Akihabaran sivukaduila. Sovimme, että yritämme käydä siellä ennen reissun päättymistä. Hän osti sieltä SuperGrafxin, eli parannellun PC Enginen, jolla julkaistiin vain viisi peliä. Sellainen maksaa jo hiukkasen enemmän, mutta sille voi ostaa vielä täysin käyttämättömiä pelejä, jotka maksavat vain noin 1 000 jeniä käytettyä enemmän.
Ilta menee Capcomin ilta-tilaisuudessa jutellen kollegoiden kanssa. Tapahtuma järjestetään jeesus-henkisessä ravintolassa nimeltä Christon Cafe… luitte oikein. Eemeliä lainatakseni, katso kuvat!
Ruuassa ja juomissa ei ollut todellakaan kristillinen meininki, mutta helvettiinhän tässä ollaan jo matkalla anyways!
Sitten suuntaan takaisin Shibuyaan kirjoittamaan tätä blogia ja valmistautumaan aikaiseen herätykseen ja kohti messuja!