Jokainen pelejä lapsena pelaillut ja pelitoimittajien juttuja lukenut on varmasti joskus miettinyt, että pelitoimittajan ammatti on todellinen unelmahomma. Eihän heidän tarvitse kuin pelailla päivät pitkät! Noh, mitäpä tämä tällainen freelancer-kirjoittaja nyt varsinaisista toimittajan hommista tietää, mutta peleistä kirjoittamiseen tai yleensäkin sisällön tuottamiseen liittyy usein kaikenlaista näkymätöntä työtä.
Onhan se toki kivaa päästä esimerkiksi näkemään ja testaamaan pelejä etukäteen. Näihin ennakkoihinkin liittyy tosin omat jujunsa, sillä pelejä harvemmin esitellään Suomen maaperällä. Paperilla tämäkin kuulostaa aivan mahtavalta: pääsee muiden kustannuksella näkemään maailmaa! Minäkin suuntasin pari viikkoa sitten katsomaan uusinta Ghost Reconia Tukholmaan. Reissua Ruotsin pääkaupunkiin ei nyt varsinaisena maailmanmatkana voi pitää, eikä aikaa nähtävyyksien ihailuun jättimäisesti jäänyt, sillä kone lähti aamulla viittä vaille seitsemän Suomesta ja paluulento Arlandan lentokentältä illalla yhdeksän aikoihin. Pelejä katsastaessa sukkuloiminen rajoittuu siis usein enimmäkseen lentokentän ja tapahtumapaikan välille.
Fiksuna nuorena miehenä olen tietenkin pitänyt yllä opiskelijalle optimaalista unirytmiä. Käytännössä tämä tarkoittaa kolmelta aamuyöllä nukkumaan menemistä ja kahdeltatoista heräämistä tai jotain sinne päin. Unirytmiä ei niin vain murreta yhdessä illassa, joten voitte kuvitella, kuinka riemukas yhdistelmä yökyöpelöinti ja aamuneljän jälkeen herääminen ovat – lento kun lähti siinä seitsemän pintaan aamulla.
Oli nukkunut alle tunnin yöunet tai ei, olisin kaikesta huolimatta hullu, jos en katsoisi innoissani ikkunasta lentokoneen kiihdyttäessä kiitoradalla. En ole niin paljoa matkustanut, että olisin ehtinyt tuohon jännittävän odottavaan fiilikseen kyllästymään – toivottavasti en koskaan kyllästykään. Onhan se nyt mahtava miettiä kaikkea ilmiöön liittyvää teknologiaa, puhumattakaan näkymistä ja tuntumasta. Kyseisillä lennoilla fiiliksestä teki vielä paremman Norwegian Airlinesin tyyli himmentää koneen valaistus lukuun ottamatta katonrajassa piileksiviä punaisia tunnelmavaloja.
Tukholmaan joskus lentokoneella matkustaneet tai matematiikkaa muuten vain hallitsevat tietävät, että lento pohjoismaisten pääkaupunkien välillä ei kauaa kestä. Tuntui siltä kuin olisin juuri ja juuri ehtinyt sulkea silmäni nousun jälkeen, kun tunsin jo yllättävän rämähdyksen. Oliko kone pudonnut liekeissä mereen? Ei nyt sentään, noin 40 minuutin lentomatka vain päättyi odotetun nopeasti ja laskeuduimme Arlandalle.
Tukholman lentokenttä tuntui perin pieneltä Heathrow’n massiivisen kompleksin jälkeen, eikä siellä pahemmin nähtävää ollut, joten nappasin välittömästi bussin keskustaan. Olen jossakin elämänvaiheessa oppinut arvostamaan ajoissa saapumista ylitse kaiken. Johonkin tilaisuuteen myöhässä saapuminen tuntuu ainakin omassa mielessäni poikkeuksellisen häpeälliseltä, vaikka en sitä ulkoisesti näyttäisikään. Bussimatkan päätteeksi suuntasinkin välittömästi jalan asemalta kohti tapahtumapaikkaa. Tovin tallustelun jälkeen saavuin kohteeseen – tosin pari tuntia etuajassa.
Kello oli vasta noin kahdeksan aamulla sikäläistä aikaa, joten mielenkiintoisten aktiviteettien löytäminen tuotti hiukan ongelmia. Kävelin ja vähän ympäriinsä. Mahassa alkoi kurnia pienoinen nälkä, koska varsinaista aamupalaa en vielä ollut ehtinyt nauttimaan. Onneksi ruokapaikkojen löytäminen ei ole haastavaa Tukholman keskustassa. Olin sen verran paljon kuullut juttua Burger Kingistä – enkä vähiten Pelaajan tunnetusti pikaruokaan perehtyneeltä porukalta – että pakkohan se oli kuvottavasta ajankohdasta huolimatta käydä katsastamassa. Ruoka-arvostelua en tähän ala kirjoittaa, mutta hampurilainen oli mieluisa yllätys, kun taas ranskalaisten koko lähinnä huvitti.
Kierrellessäni bongasin myös liikkeen, joka lämmitti sydäntäni poikkeuksellisen paljon. Suomessa on toki monenlaisia lemmikkikauppoja ja vastaavia, mutta Tukholmassapa onkin kissanystäville ja kissakrääsälle omistettu kauppa! Harmillisesti liike avasi ovensa vasta lähempänä puoltapäivää, joten jouduin odottamaan tilaisuuden päättymistä, ennen kuin pääsin tutkimaan kauppaa sisältä käsin. Se ei onneksi pettänyt – joka puolella oli kaikenlaista enemmän tai vähemmän hellyttävää kissa-aiheista tavaraa, kuten pelikortteja, lasinalusia, tauluja, kalentereita ja paljon kummallisempiakin asioita. Ihmettelin lähinnä, miksi niinkin pienessä kaupassa oli sisällä kaksi ihmistä myymässä.
Itse Ghost Recon: Future Soldier -ennakkotilaisuushan järjestettiin siis Inferno Online -nimisessä pelikahvilassa. Ilmiö ei ole minulle sinänsä täysin vieras, sillä olihan Suomessakin Level 7 -kahvila, joka tosin viime vuonna joutui sulkemaan ovensa. Kai se kertoo jotakin Suomen ja Ruotsin eroista peliharrastuksen mittakaavassakin, mutta Inferno Onlinen ovella oli jo parinkymmenen ihmisen joukkio odottamassa aamukymmeneltä. Ehdin jo ihmettelemään, jotta olivatko nämä kaikki aavistuksen nuorilta vaikuttavat henkilöt (teinit) osallistumassa samaan ennakkotilaisuuteen. Pian kävi kuitenkin ilmi, että he olivat tulossa yksinkertaisesti pelaamaan kahvilaan. Ilmeisesti ruotsalaisilla nuorilla ei ole parempaakaan tekemistä maanantaiaamuna.
Tilaahan Inferno Onlinessä nimittäin riittää. Kahvilalla oli näin summittaisesti arvioituna sata konepaikkaa. Ennakkotilaisuuttamme varten oli rajattu erilleen ilmeisesti turnauskäyttöön suunniteltu alue, johon oli sijoiteltu konepaikkoja aavistuksen väljemmin ja taktisemmin. Kun noin viiden tunnin tiukan pelaamisen, haastattelemisen ja koomaamisen jälkeen vetäydyimme luolastamme, jouduin jälleen ihmettelemään: kahvila näytti olevan tupasen täynnä pelaajia. Tai no, ei se ihan täynnä ollut – PC-paikkojen ohella kahvilan varusteluun kuului pari vähän hohdokkaampaa Xbox 360 -settiä, joihin kukaan ei halunnut tosin koskea pitkällä tikullakaan. Nopean vilkaisun perusteella ehdottomasti suosituinta ajanviihdettä tarjosi PC:n League of Legends, tuo DotA:n hengessä rakennettu taktikointipeli.
Valitettavasti en nyt tässä aio purkaa sen kummemmin tuntojani itse Ghost Reconista – niistä saatte lukea seuraavasta Pelaajan numerosta sekä ehkä aavistuksen Pelaaja+:n puolelta. Ehkä sen verran uskallan kuitenkin mainita, että pelisessioissa käytetyt ja Ghost Recon -teeman mukaisesti koristellut Xbox 360 -ohjaimet tuntuivat yllättävän kivoilta. Tattien tuntuma oli ehkä aavistuksen lähempänä PlayStation 3:n vastaavaa, kun ohjaimet muuten noudattelivat boksin perusohjainta oikein mallikkaasti. Kahvoihin lisätyt muoviosat toivat padiin hitusen lisää jämäkkyyttä. Kai ne Mad Catzillakin jotain osaavat!