Jahas, se onkin taas meikäläisen aika kirjoitella blogia. Viime kerran jälkeen tarkoitukseni oli pistää ylös jotain kiinnostavia aiheita, joista kirjoittaa, mutta päätin jälleen kerran turvautua pelkkään muistiini ja kyllähän tiedetään miten siinä kävi: en muista yhtään mitään. Heitetään tässä siis lonkalta jotain höpinää Thomaksen lanseeraamaa tajunnanvirtatekniikkaa hyödyntäen…
Monenlaisista toimituksen kiireistä (mm. GamesCom) johtuen en ole viime aikoina ehtinyt pelata kovinkaan paljoa mutta eipä tässä juuri vielä ole ilmestynyt pelejä, joita haluaisin kokeilla. En koskaan välittänyt ensimmäisestä Mafiasta eikä jatko-osa sen vuoksi kiinnosta sekään. Syy lähinnä se, että muutamaa elokuvaa (Kummisetä 1+2 ja Mafiaveljet) lukuun ottamatta koko aihepiiri ei vain iske.
StarCraft II kuitenkin vei aikaani yksinpelikampanjan verran – kyseessä on kevyesti yksi hiotuimmista ja viimeistellyimmistä peleistä, joita olen nähnyt. Olen aina ollut kova rts-pelien fani, mutta viime vuosina ainoa lajityypin peli jota olen tahkonnut tuntitolkulla kuukaudesta toiseen, on ollut Company of Heroes. Olin aivan varma, että jossain vaiheessa StarCraft II:ssa tulisi eteen tehtävä, joka tappaisi kiinnostuksen mutta näin ei päässyt käymään – voin vain ihmetellä sitä vaihtelun määrää joka pelin kampanja sisältää. Moninpeliin en silti ole käynyt käsiksi, sillä en suuremmin ole rts-pelien verkkopelin ystävä.
Blizzardilla onkin pelintekijänä siitä kadehdittava asema verrattuna muihin, että sillä on rahaa ja resursseja tehdä ja hioa pelejään niin pitkään kuin he haluavat. Toisaalta, Blizzard ei ole koskaan laittanut pelejään ulos viimeistelemättömänä eivätkä rahat ja resurssit itsessään takaa hyvää lopputulosta – siitä on hyvänä esimerkkinä GTA-pelien isän ja Crackdownin tekijän Dave Jonesin kesällä julkaistu ikuisuusprojekti APB, johon upposi yli 80 miljoonaa dollaria liian monen vuoden aikana ja lopputulos oli…noh, sanotaan että se varsinainen peli jäi käytännössä puuttumaan. Rajallisuus, ei suinkaan rajattomuus, näyttää olevan luovuuden paras muusa.
Näin GamesComissa ensimmäistä kertaa Dragon Age 2:n ja innostuin niin paljon, että aloitin pelaamaan Dragon Age: Originsia uudelleen. Olin pelannut sen läpi, mutta koska päähahmoni kuoli, en koskaan palannut sen DLC:n tai laajennuksen pariin. Nytpä oli siis hyvä hetki korjata tilanne. Aloitin emopelin uudella hahmolla, joka oli tällä kertaa Mage ja voi herran jestas kuinka helpolta peli tuntuukaan! Ensimmäisellä kerralla pelasin Dual Wield Warriorilla ja multaa tuli maisteltua niin monta kertaa, että tuli vahva tunne siitä että en vaan osaa – ja tämäkin tavallisella vaikeusasteella. Noh, ehkä en todellakaan osaa mutta nyt Magella pelatessa se tuntuu ihan toiselta peliltä, muistamani vaikeat ja kuttumaiset kohdat menevät nyt läpi lollotellen.
Kun pelaa pelejä läpi useampaan kertaan voi käydä samoin kuin monien elokuvien kanssa: huomaa asioita ja kohtia, jotka ensimmäisellä kerralla menivät ohi. Nyt pystyin tietenkin tekemään pelin valintakohdissa toiset ratkaisut kuin edellisellä kerralla, mutta enemmän sain iloa kuulemalla ryhmäjäsenten välisiä uusia keskusteluita. Nämä säännöllisen epäsäännölliset keskustelut riippuvat aina siitä, keitä ryhmäjäseniä on parhaillaan mukana ja monet niistä ovat sangen huvittavia. Olin myös unohtanut kuinka hyvin kirjoitettua dialogia peli sisältää. Juuri tämä on mielestäni BioWaren suurin vahvuus muihin roolipelien tekijöihin nähden.
(toimituksessa on muuten juuri nyt melkoisen raivoisa tunnelma: perinteisesti tyynirauhallinen Pyykkönen polttaa parhaillaan hihojaan isolla liekillä surkean kotikuvioihinsa liittyvän asiakaspalvelun vuoksi ja valmistautuu ärjymään tulta puhelimen välityksellä. Melkoisen hämmentävää nähdä mies raivoissaan.)
Viimeisenä haluan myös mainita elokuvan, josta elokuvalehti Empire on todennut, että jos siitä ei pidä, ei luultavasti pidä elokuvista yleensäkään. Kyseessä on tietenkin Paluu tulevaisuuteen, joka on nyt ajankohtainen myös pelipuolella. Traveller’s Tales on nimittäin väsäämässä aiheesta viiteen episodiin jaetun seikkailupelin, jossa käsikirjoituspuolella avustamassa on ollut toinen elokuvien käsikirjoittajista eli Bob Gale ja Doc Brownia näytellyt Christopher Lloyd on myös mukana. Martya näytellyt Michael J. Fox ei esiinny äänellään pelissä, mutta on kuitenkin lainannut ulkoasunsa siihen. Kun pelin vuoksi aloimme toimituksessa puhumaan näistä elokuvista, tajusin samalla myös sen etten omista niitä missään muodossa. Onneksi pelin ensimmäinen osa julkaistaan marraskuussa lokakuussa ilmestyvän Back to the Future 25th Anniversary Trilogy -Blu-ray ja dvd -boksin kunniaksi, joten voin saman tien korjata tilanteen hankkimalla kummatkin!
Jotta en taas unohtaisi ennen seuraavaa blogaustani, niin lupaan siinä kirjoittaa ainakin Civilization V:stä, lautapelistä nimeltä Republic of Rome ja esitellä The Witcher 2:n hämmentävän hienoa pressikittiä. Seuraavana kertaan siis! Ja muistakaa katsoa nyt sunnuntaina alkava Ketosen & Myllyrinteen 3. kauden avaus!
(Pyykkönen raivoaa edelleen, miehen kunniaksi bonuskuva hänestä selailemassa kaiken tiedon lähdettä.)
