Tyhjänpäiväisyyksiä ja eeppisyyksiä

Arvekarin ensimmäisessä blogahduksessa kurkistetaan hienovaraisesti toimituksen kulisseihin, haukutaan Daniel Craigin James Bondeja sekä haaveillaan seuraavasta Metal Gear Solidista.

14.9.2011 22:42

Huttusen ja Pyykkösen blogahduksia odottelevat joutuvat valitettavasti odottelemaan herrojen mielentuotteita vielä hetken verran, kun vuoroon kiilaa toimituksen astetta vähäpätöisempi ja tuoreempi jäsen. Niille, joille en ole vielä tullut tutuksi, olen Arvekarin Ville, ja neljän harjoittelukuukauden jälkeen olen siirtynyt Pelaajaakin kustantavan H-Townin osa-aikaiseksi työntekijäksi.

Täysin uusi pelialan kuvioihin en suinkaan ole. Taustalla on kuutisen vuotta harrastelijakokemusta KonsoliFIN-sivuston suojista, missä nimimerkki Guardian Viper on yhä käytössä. Niin sanottu loikkaus Pelaajan riveihin tapahtui pitkälti mielijohteessa lähetetyn hakemuksen myötä, minkä en odottanut kantavan kovinkaan pitkälle. Yllätys oli melkoinen, kun sähköpostiin kolahti kutsu Puhan ja Huttusen tentattavaksi.

Maailman edustavin kuva.

Haastattelureissusta Pelaajan toimistolle en juurikaan muista yksityiskohtia, mikä menee puhtaasti jännityksen piikkiin. MoonTV:n klassisten peliohjelmien kasvattina olin jo iloinen Miikan ja Thomaksen tapaamisesta, vaikka homma ei olisi siitä pidemmälle edennytkään. Hyvinhän se ilmeisesti meni, kun kerran tätäkin raapustusta kirjoittelen kyseisten herrojen seurassa. Kännykkäni Lähetetyt viestit -kansioon haastattelupäivänä tallentuntunut tekstinpätkä kertonee jotakin mielentilastani ensikohtaamisen jälkeen:

Puha ja Huttunen! It was like 1999 all over again!

Varsinainen työtoimenkuvani on toimia toimituksen jonkin sortin jokapaikan höylänä. Pelaaja- ja Pelaa!–lehtiin kirjoittelun lisäksi avustan Peliplaneetta.netin ja Pelaajalehti.comin sisällöntuotannossa, niin uutisoinneissa, ennakoissa kuin arvosteluissakin – milloin mitäkin on tarjolla.

Normipäivä

Se, mikä näiden blogien lukijoita kiinnostanee, lienee, minkälaista on työskennellä pelitoimituksessa. En mitenkään haluaisi rikkoa kenenkään pilvilinnoja, mutta ainakin villit kuvitelmat pelaamisesta 24/7 ovat hitusen liioiteltuja. Toki pelaamista tapahtuu toimistollakin, mutta suurimmaksi osaksi työpäivät kuluvat sisällöntuotannon parissa tietokoneiden ja tekstiasiakirjojen ääressä. Etenkin verkkosivujen parissa työskennellessä. Ja mikäpä siinä, onhan kirjoittaminen mukavaa puuhaa!

Omalla kohdallani päivät tapaavat käynnistyä haravoiden Rekusen kanssa eri pelisivustojen ja lehdistötiedotteiden uutistarjontaa, niin Pelaajalehti.comiin kuin Peliplaneettaan. Uutisvinkkejä satelee luonnollisesti myös muilta toimittajilta, ellei jokin ole omiin silmiin sattunut osumaan.

Uutispäivän satoa läpikäydessä on myös huomioitava sivustojen erilaiset linjaukset. Vaikka molemmat toki ovat pelisivustoja, tekstien tyylit ja lukijoiden kiinnostuksen kohteet eroavat täysin tietoisesti. Siinä missä Pelaajalehti.comissa tasapainoillaan asiapitoisen ja viihteellisemmän uutisoinnin ja otsikoinnin välillä, Peliplaneetassa keskitytään hyvin asiapitoiseen uutisointiin. Kumassakin on omat puolensa, ja välillä onkin virkistävää työskennellä kahden melko erilaisen pelisivuston parissa.

Uutisten lisäksi työn alla saattaa olla kasa arvosteluita, artikkeleita tai vaikkapa PelaajaClassics-tekstejä, jotka eivät ainakaan omalla kohdallani synny aivan hetkessä. Olen loppujen lopuksi sangen hidas kirjoittaja, joten ajan jakaminen nettiuutisten ja muiden tekstien kesken voi joskus olla haastavaa. Usein jätänkin suuremmat urakat suosiolla kotihommiksi. Silloin tällöin tuleekin pohdittua, mistä sitä repäisisi aikaa itse pelaamiseen…

Onneksi nautin tästä haasteesta, enhän näitä hommia muutoin tekisikään.

Hengailua toimiston porukan kanssa

Ellei ole se myrskyisä aika kuusta, jolloin jokin lehdistä on menossa painoon, toimiston ilmapiiri on sangen rento. Vaikka en itse ole se maailman puheliain ja nokkelasanaisin tyyppi, kaikki työkaverit ovat mukavan oloisia ihmisiä. Ja kun pelitoimituksessa kaikki ovat luonnollisesti pelien ja muiden viihdemuotojen ystäviä, ei kiinnostavista puheenaiheista tule juurikaan pulaa. Heidän juttujaan, hehkutuksiaan ja kinastelujaan on mukava kuunnella, vaikka äänekkäämpi puheensorina saattaisikin keskeyttää kirjoitusprosessin hetkeksi.

Tämän takia pidän esimerkiksi Pelaajacastien ja PelaajaHD:n nauhoituksiin osallistumisesta, vaikka oma ulosantini onkin mitä on. Niissä poppoo pääsee hetkeksi rentoutumaan töiden parista ja viettämään aikaa toistensa parissa keskustellen kiinnostavista aiheista. Siitäkin huolimatta, että yleensä parhaimmat läpät tulevat astetta luonnollisemmissa tilanteissa, mikrofonien ulottumattomissa.

Eikä ihme. Puha ja Kaitila kun tuntuvat olevan käveleviä elokuvalainauskoneita, siinä missä Huttusen ja Pyykkösen innostuneet pc-keskustelut menevät eeppisyydessään suurimmalta osalta toimiston väestä täysin yli hilseen. Oma hymyilyttävä episodinsa on myös hengellisen johtajamme Wakosen, oikolukijamme Katriinan sekä muiden tyytyväiset huokailut, kun kahvin tuoksu valtaa ilman.

Yksi huikeimmista tilanteista kuitenkin lienee, kun kävimme Rekusen kanssa paikallisesa pelikaupassa ostoksilla. Tarjouduin hetken mielijohteesta ostamaan alennuksessa olleen Dead or Alive Xtreme 2:n meille molemmille, vaikkakaan syytä tähän en tarkalleen muista. Ihme ja kumma, myyjän ilme ei värähänytkään Eemelin talsiessa kassalle kysymään: ”Onko teillä DOAX2:ta? No otetaan niitä sitten samantien kaksi.” No, ehkäpä tässäkin jutussa piti olla itse osallisena aistiakseen ilmassa vellovan komiikan katkun. Ainakin meillä kahdella oli hauskaa.

Metal Gear?! It can’t be!

Kuten osa on saattanut aiemmista jutuistani havaitakin, olen jonkin sortin Metal Gear -fani. Lähtölaukaus faniuteen on peräisin jo NES-ajoilta, mutta luonnollisesti potti räjähti Metal Gear Solidin myötä. Pelin tunnelmassa ja sävyssä on yhä piirteitä, joita kaipaisin syvästi takaisin sarjan myöhempiin osiin. Lähimmäksi alkuperäisen hienoutta päästiin Metal Gear Solid 2: Sons of Libertyssä, ennen kuin Raiden asteli kehiin aurinkoisessa Big Shellissä. Toki MGS2 ja tuoreemmatkin jatko-osat ovat hienoja pelejä, jotka on tullut koluttua läpi useita kymmeniä kertoja. Ne ovat kuitenkin eri tavoilla upeita kuin alkuperäinen PlayStation-seikkailu.

Sarjan luoja ja ohjaaja Hideo Kojima piti hiljattain luennon Game Developers Conferencessa, jossa mies vahvasti vihjaili seuraavan Metal Gear Solidin tekevän tuloaan. Minulta onkin kyselty, mitä itse toivoisin juonellisesti sarjan jatkolta, ja blogi on sangen sopiva paikka asian kertomiseen. Mikäli haluatte välttyä jonkinmoisilta juonispoilereilta, hypätkää seuraavan väliotsikon pariin.

Joissakin määrin olen jatko-osaa vastaan, sillä Snaken tarina on jo täysin ohi. Miehen elämässä saattaa olla joitakin kertomattomia tarinoita, mutta niiden kertomisesta on osittain mennyt pohja Metal Gear Solid 4: Guns of the Patriotsin päätöksen myötä. Sama pätee verkossa turhankin paljon toivottuun juonikuvioon, jossa keskityttäisiin Raidenin edesottamuksiin ennen neljännessä osassa nähtyä kyborgininjamuodonmuutosta. Vaikka hahmon radikaalin muutoksen taustoja ei kerrottu itse pelissä, myöhemmin PSN:n kautta julkaistu Metal Gear Solid 4 Database -tietokantapaketti valotti tämänkin tapahtumaketjun jo sangen yksityiskohtaisesti.

Nyt, kun seuraavan Metal Gearin tuleminen vaikuttaa välttämättömältä, näen itse kaksi mielenkiintoista asetelmaa. Ensimmäinen näistä keskittyisi Big Bossin seikkailuihin, vaikkapa hieman ennen kylmän sodan loppumista ja Outer Heavenin perustamista. Siitä huolimatta, että MGS4 hieman valottikin miehen vaiheita Metal Gear Solid: Portable Opsin ja alkuperäisen Metal Gearin välillä, aikakaudella on vielä runsaasti liikkumatilaa. Monet tuntuvat nykyään mieltävän Big Bossin olleen aina hyvä tyyppi sarjan kahden viimeisimmän osan paljastusten myötä, mutta ne eivät muuta sitä seikkaa, että mies oli alkuperäisissä 2d-seikkailuissa sotaa janoava mielipuoli, joka lietsoi sodan liekkejä muun muassa kouluttamalla sotaorvoista lapsisotilaita.

Siksi olisikin hienoa seurata tarinaa hieman vanhemmasta, karaistuneemmasta ja synkemmästä Big Bossista. Tällöin voitaisiin kertoa hieman henkilökohtaisemmalla otteella hänen sodastaan The Patriots -organisaation kanssa, kun hänen omakin moraalinsa on alkanut jo rappeutua. Ja mikäli fanipoikia haluttaisiin tehdä tyytyväisiksi, voisi mies helposti kohdata matkallaan lukuisia tuttuja hahmoja nuoremmasta Sniper Wolfista Liquid Snakeen. Jälkimmäinen voisi olla jopa sangen kutkuttava kohtaaminen.

Toinen tarinallinen vaihtoehto olisi täysin puhtaalta pöydältä aloittaminen, joitakin vuosia Metal Gear Solid 4:n tapahtumien jälkeen. Uusi pääsankari, uudet sivuhahmot, uusi aikakausi ilman The Patriots -organisaatiota, jonka katoaminen on jättänyt aukon maailmaan vallantaivoittelijoiden täytettäväksi. Tämä olisi se mielenkiintoisin asetelma, sillä vanhat juonikuviot voitaisiin karistaa kokonaan harteilta.

Toivotuinta kuitenkin olisi, että sarja palaisi alkuperäisen Metal Gear Solidin ja Metal Gear Solid 2:n tankkeriosion tunnelmaan. Viholliset voisivat olla oikeita hahmoja omine aselajeineen eivätkä omaa nimeään toistavia sarjakuvakonnia, vaikka ei niissäkään sinänsä mitään vikaa ole. Moiset hahmot tuntuvat kuitenkin pelkältä tykinruoalta, minkä kohdatessa jää uupumaan se eeppisen ja henkilökohtaisen yhteenoton tunnelma. Tiedän, että Kojiman ajattelutapana on pistää pelaajat kohtaamaan edellistä peliä kovempiluokkaisia vihollisia, millä on ollut oma osansa supervoimailmiön lisääntymisessä, mutta moisen ajattelutavan voisi tällä kertaa unohtaa hetkeksi.

Paluu alkuperäisen MGS:n tunnelmaan sopisi myös Kojiman visioon täydellisestä hiiviskelypelistä, jota hänen GDC-luentonsa perusteella ei tavoitettu MGS4:ssä. Niille, jotka eivät ole tilaisuuden sisällöstä tietoisia, Kojima kuvaili MGS4:ää täydellisen hiiviskelypelin sijaan uudenlaiseksi soluttautumisympäristöksi, viitaten pelin toiminnallisempiin sota-alueisiin.

Odotan mielenkiinnolla, mitä Kojima mahtaa E3-messuilla paljastaa! Toivottavasti se olisi kuitenkin jotakin täysin uutta.

Bland, James Bland

Voisinpa tähän loppuun vielä hitusen fiilistellä tuntemuksia tuoreimman James Bond -elokuvan Quantum of Solacen tiimoilta, kun kyseinen raina tuli katsottua ensimmäisen kerran Blu-raylta elokuvateatterireissun jälkeen. Itse lukeuduin niihin harvoihin ihmisiin, jotka jäivät kaipaamaan Pierce Brosnanin jo luvattua viidettä 007-elokuvaa ja jotka pitivät Daniel Craigin tähdittämää Casino Royalea vain hyvänä toimintaelokuvana Bond-elokuvan sijaan.

Danielin Bondin ongelma on se, ettei kyseessä ole Bond. Vaikka kuinka vedottaisiin Ian Flemingin Bond-näkemykseen, puuttuu blondista Bondista vielä se karisma, mikä tekee valkokankaan Bondista… no, Bondin. Hitusen Vladimir Putinia muistuttava Craig on toki erinomainen näyttelijä, mutta hänen versionsa tuplanollasta on karismaton ja kylmäkiskoinen, ja etenkin Quantum of Solace tuntuu puhtaalta kopiolta Matt Damonin tähdittämistä Jason Bourne -elokuvista aivan liian aggressiivisine leikkauksineen ja heiluvine käsikamerafiiliksineen.

Quantum of Solacen
muihin ongelmiin ei varsinaisesti lukeudu toiminnan määrä, vaan juuri sen laatu. Hyviä kohtauksia ja huimia stuntteja on riittävästi, mutta niistä ei juurikaan saa editointi- ja kameratyöskentelyn jälkeen täysin selkoa, minkä takia kohtauksista jää varsin hataria mielikuvia. Toki tätä on nähty muissakin elokuvissa, mutta Bondeissa kuuluu mässäillä yksityiskohdilla. Kävi melkein sääli elokuvan kohtausten luojia kohtaan, kun he selostivat elokuvan bonusraidoilla innoissaan kohtausten tapahtumista, jotka olivat ainakin allekirjoittaneelta menneet täysin ohi katselun aikana.

No, ainakin Olga Kurylenko on kaunis.

Elokuvan jälkeen hieman mietiskelinkin, miksi ihmeessä 007-tuottajat oikeastaan yrittävät haalia taideohjaajia työstämään toimintaelokuvaa. Juuri näitä Quantum of Solace -ohjaaja Marc Fosterin kaltaisia heppuja, jotka kertovat projektiin sitouduttuaan, etteivät ikinä aiemmin kuvitelleetkaan tekevänsä Bond-elokuvaa. Ja sitten, kun hänenkaltaisensa taiteellinen kaveri hyppää leffan ruoreihin, hänellä ei riitä uskallusta tehdä kokonaisuudesta astetta taiteellisempaa, johon hänen rahkeensa vielä jopa riittäisivät.

Miksi tuottajat eivät hanki oikeata Bond-fania ohjaamaan elokuvaa, joka täyttäisi hänen oman sisäisen Bond-faninsa toiveet? Tämän ajatuksen kanssa leikittely on saanut ne paljon puhutut Quentin Tarantinon ja Steven Spielbergin 007-elokuvat kuulostamaan nerokkaalta idealta Casino Royalen ja Quantum of Solacen jälkeen. No, pakko se on vain uskoa, että sen kaltaiset Bondit, joista itse olen nauttinut koko lyhyen ikäni, loppuivat vuonna 2002. Tai periaatteessa vuonna 1999 sittenkin, olihan Brosnanin viimeinen, Kuolema saa odottaa, kieltämättä ala-arvoinen viritelmä sekin.

Tiedän todellakin kuuluvani vähemmistöön blondibondi-mielipiteeni kanssa, mutta minkäs sitä mieltymyksilleen mahtaa?

Lisää luettavaa